maanantai, 15. elokuu 2016

Yrittäjänä introvertti

Olen paljon pohtinu omaa yrittäjyyttä sekä erilaisia persoonallisuuksia viime kuukausina. Jopa niin paljon, että halusin ihan itseäni varten kirjoittaa siitä tänne ns. julkiseen päiväkirjaanikin :) . Etenkin keväällä koin, että jouduin asioiden kasauduttua ja niiden tulviessa ovista ja ikkunoista sisään eteen haasteisiin, jotka johtuivat kaikki huonoista taidoistani kommunikoida. Mulla saattoi olla mielessäni hieno visio siitä miten asiat pitäisi mennä ja miten tulee toimia, mutta en saanut kaikkea ulos oikealla tavalla tai ollenkaan. Tämmöisestä seuraa luonnollisesti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia, mitkä on aina ikäviä asioita, etenkin kun ei ole ikinä tarkoittanut pahaa. Koska vastuu elämässä on kuitenkin kannettava, seuraukset on otettava vastaan, on mietittävä tarinan oppi ja otettava se vastaan nöyränä. Siitäpä tämä vyyhti oikeastaan lähtikin purkautumaan. 

 

Törmäsin sopivasti loppukeväästä ystäväni facebook-päivityksen persoonallisuustestiin, jonka tehtyäni minulle aukesi oikeasti  uusi maailma. Kuukausien jälkeen, lukuisten artikkelien, kirjojen ja muiden samanmoisten kanssa jutellessani olen alkanut ymmärtää niin itseäni kuin kanssaeläjiäni yhä enemmän. Tämä blogikirjoitus kertoo havahtumisesta omaan introverttiyteeni.  Minun piti oikeiasti kasvaa 37-vuotiaaksi tietääkseni että olen introvertti ja että ne piirteet, mistä olen itseäni aina soiminut ja yrittänyt koittaa väkisin muuttaa itseäni, ovatkin ihan ok. Introverttiys tarkoittaa sitä, että jaksaaksesi arjessa, latautuaksesi häslingistä, tarvitset yksinoloa sekä asioita, mitkä voimaannuttaa sinua. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie introvertiltä energiaa. Ekstroverit puolestaan saa energiaa kun on tapahtumia ja ihmisiä ympärillä. Massatapahtumat, jatkuva ohjelma,  täyteen buukattu kalenteri, isoissa ryhmissä oleminen sekä puhelin (joka soi) saa minut vain stressaamaan. Nyt kun mietin elämääni niin alan ymmärtää, että näinhän se on ollu. Kaikki nämä vuodet. Aina olen tsempannut ja jaksanut häslingit, mutta ollut sen jälkeen ihan poikki. Jossain vaiheessa vain olen hukannut itseni enkä ole ymmärtänyt, etten tarvi olla sosiaalinen aina. Ei aina jaksa. Etenkin viime kevät oli kyllä ihan liikaa, kaikinpuolin. Niin monta asiaa tapahtui yhtäaikaa monella erillä elämän osa-alueella, niin paljon ihmisiä, vaihtuvia tilanteita, piti tietää kaikesta kaikki vaikka en tiennyt mistään mitään. En oikeasti meinannut pysyä perässä. Jo pelkkä yrityksen laajentuminen monine työntekijöine oli semmoinen rutistus, että on ihme että olen järjissäni tänään. Mie en ole ollut perehdyttäjänä hyvä vaan mulle sattui (valitsin itse) hyvät työntekijät, jotka hoitaa homman kotiin tänäpäivänkin. Aika onneksi kultaa muistot ja nyt on jo hyvä itselläkin hengittää. Mie selvesin ja tulen selviämään vastedeskin. Näyttää jo oikein valoisalta, vaikka olin jo lähes luopumassa koko firmasta ja menemään toisaalle töihin. Niin se elämä heittelee vaan. 

File 15.6.2016 16.48.29.jpeg

 

Jotta ymmärtää nykyhetkeä, pitää katsoa vähän laajemmaltikkin. Lapsena olin vanhempieni ainokainen aina 24-vuotiaaksi. Voidaan siis sanoa, ettemme veljeni kanssa ole leikkineet samalla hiekkalaatikolla. Yksinolo ei ole ollut mulle koskaan ongelma, asuinhan talossamme tosi paljon yksinäni vanhempieni ollessa aina töissä yrityksissään ( kyllä, samaa kaavan jatkan minäkin - tiedostan ja koitan tehdä asialle kokoajan jotain ). Meillä kävi paljon kylän muita lapsia ja olin siinä mielessä tosi sosiaalinen ja tullut aina toimeen kaikkien kanssa. Vaikka olenkin enimmäkseen introvertti, on mulla myös vähän ekstrovertin piirteitä - ollut aina, nyt kun miettii. Pienissä määrin ainakin. Lapsena leikit olivat lähes aina mielikuvitukseen pohjautuvia. Muistan kuinka tein itse lautapelejä, piirsin niin nappulat, nippulat kuin pelirahat niihin itse. Olin tosi luova lapsi, leivoin ja ompelin kanavatöitä, gollegepuseroita - milloin mitäkin. En tarvinnut näihin aina kavereita vaan itsekseni toosotin menemään. Nytkin haaveilen siitä että joku päivä saan valaa savea ja tehdä omannäköisiä motteja. Se ois minusta huippua. Jokunen vuosi sitten maalasin posliinia, mutta kerho on sittemmin loppunut ja taitaa kaikki minun maalauskaveritkin olla jo mullan alla :D . Mutta nämä oli kivoja harrastuksia. Sai olla mukamas sosiaalinen ryhmässä, mutta taapertaa oman työn kimpussa ja ajatukset siinä. Me like <3

 

Alakoulussa olin myös yksinolija. Luokallamme oli neljä oppilasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen meistä tytöistä sai kehitysvammansa vuoksi omaa opetusta tukiopettajan kanssa koko ala-asteen ajan , pojat saivat omaansa ja minä sain ikiomaa opetustani. Olen oikeastaan opiskellut koko ala-asteen ajan yksinäni yksityisopetuksessa näin jälkeenpäin katsottuna. Alemmalla luokalla ei ollut yhtään oppilasta, mutta ylemmällä seitsemän. Heitä oli siellä viisi tyttöä ja kaksi poikaa. En ikinä kokenut kuuluvani heidän joukkoon tai leikkeihin, eikä mulla ollut tarve siihen kuuluakkaan. Yksin oli oikein hyvä aina toisinaan. Muistan kun muut harmittelivat jos pitää jäädä kotiin viikonlopuksi, itse olin että jes -ei tarvi lähteä kotoa viikonloppuna. Jos pitää ylipäätään lähteä johonkin, juhliin tai reissuun, niin siihen pitää kerätä oikein voimia monta päiviä että sitten saa kans lähdettyä. Tullakseen väsyneenä sitten takaisin. 

File 15.6.2016 16.52.14.jpeg

Muistan kuinka jo ala-asteella inhosin liikuntaa. Pelkään yhä palloa ja kaikkia urheilulajeja, joissa pallo lentää päin kovaa. Liekö joskus saanu kunnon täräyksen ja muisti mennyt kun moinen pelko on jäänyt. Tämä on outo juttu minustakin :). En ole koskaan ollut koulu-urheilun harrastaja, enkä ymmärrä muutenkaan urheilulajeista mitään. Minua ei kiinnosta urheilu eikä tulokset yhtään,  edes jääkiekon mm-kisat. Hiihto ja pyöräily on mukavia, mutta nekin on yksilölajeja. Olen yrittänyt kiinnostua monista itselle vieraista lajeista ja asioista ihan sen vuoksi, koska suurin osa kiinnostuu ja pystysin keskustella noista jutuista mutta ei. En kykene kiinnostua asioista, jotka ei ole minua. En vaan pysty. En pidä jännityksestä, en seikkailuelokuvista, mutta jos tulee joku tosipohjainen dokumentti niin nauhoitan heti. Rakastan lentoturmatutkintoja ja 4D-dokumenttejä. En ole ihmisenä myöskään ryhmäpelaaja tai joukkuepelaa, olen yksilösuorittaja. Muistan, kuinka en pitänyt koulussa myöskään ryhmätöistä - tein mieluummin kaiken itse. Minusta ryhmätöissä ärsytti se, että tunnolliset loppupeleissä tekivät aina tehtävän ja "ei niin tunnolliset" siipeilivät tehtävän mukana. Oli simppelimpää kun jokainen huolehti vain oman osuutensa ja saa kiitoksen siitä mitä itse teki, eikä siitä minkä kaveri teki. Minua ärsyttää kamalasti siipeily ja se että ei tehdä omaa osuuttaan. Muutenkin mulla on melko tarkkaan määritelty arvomaailma, jonka mukaan yritän tänä päivänä elää. Luotan ihmisiin heti ja ajattelen aina niin, ettei kukaan voisi olla ilkeä tai haluta pahaa mulle. Sitten kun joudun kantapään kautta oppimaan, ettei asia mennytkään noin niin sen jälkeen minun on vaikea enää  antaa uutta mahollisuutta. Jos maku menee, se menee. Tietoista pahuutta ja ilkeyttä en hyväksy, virheet ja erheet on asia erikseen. Niitä teen itsekkin ja tulen varmasti tekemäänkin. Sitten vaan on osattava pyytää myös anteeksi. Tätäkin tehnyt keväällä kyllä. 

File 15.6.2016 16.51.05.jpeg

Nyt kun mietin niin kaikki nuo on introverttilapsen piirteitä. Introverteiksi luen tänäpäivänä myös isäni, äitini kuin miesystäväni - olemme kokonainen introverttirykelmä oikeastaan :D . Näen niitä myös hyvin vahvalti omassa pojassani. Hän on myös yksinolija. Koulussa hän on yksilösuorittaja, joka ei niin välitä myöskään joukkuelajeista. Yritin vuosia saada häntä kiinnostumaan niin jääkiekosta, jalkapallosta kuin sählystä - koska niin muutkin pojat tekee - mutta ei hän kiinnostu. Ja nyt sen ymmärrän, ei hän ole sellainen joka innostuu tuon kaltaisista asioista. Hän tykkää lasketella, pyöräillä, toosottaa tietokoneellaan omia videoitaan, temppuilla trampoliinilla ja olla vain kotosalla. Hällä on ystäviä ja koulu menee hyvin. Ei siis mitään huolta, vaikkei kulkisikaan lätkätreeneissä - ei kaikkien tarvi ja ovat silti oikein hyviä sellaisina kuin ovat. Luksusta kotona on se kun olemme kaikki saman katon alla, kukin omissa touhuissamme. Minä saatan lukea kirjaa, mies katsoo telkkaria ja poika pelaa Mariota. Me olemme kaikki täällä läsnä, vaikkakin omissa maailmoissamme. Emmekä pidä sitä pahana, sillä ne sopii meidän luonteillemme. 

 

Se että nykymaailma hyväksyy enemmän ekstrovertit ja heidän sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ihannoidaan, introverttien pitää yrittää luovia ja omaksua ekstroverttien piirteitä selviytyäkseen tässä maailmassa sen odottamalla tavalla. Kaikki tukevat ekstoverttejä piirteitä, päiväkodit ja nykykoulu etenkin. Pitäisi toimia pienryhmissä, tehdä kimpassa projekteja ja olla joukkuepelaaja. Yksilösuorittaminen on lähestulkoon pahasta. Tutkimusten mukaan myös yritysten johdoissa menestyvät ovat  nimenomaan ektroverttejä eli sosiaalisilta taidoiltaan hyviä ja johdonmukaisia esimiehiä. Mie en ennen jotenki ole tajunnu tätä koko kuviota, mutta nyt kun mietin matkaani yrittäjänä alan ymmärtää. Ulkopuolinen voi hyvin pitää ja pitääkin minua varmasti ekstroverttinä. Olenhan kahvilayrittäjä joten minun on pakko rakastaa sosiaalisuutta. Olenkin introverttinä omaksunu hienosti ekstrovertin käyttäytymismallin ja olen työssäni oikeasti hyvin sosiaalinen sekä ulospäinsuutautunut. Ja kaikkea tätä olen oikein mielläni. Se ei silti ole minun persoonallisuustyyppini, vaan jo nuorena opittu käyttäytymismalli. Käyttäytymismalleja voi oppia ja omaksua, persoonallisuustyyppisi on ja pysyy.

 

File 2.6.2016 0.11.44.png

Silloin kun sairaalan kanttiinissa yrittäessäni aloin haaveilla isommasta kahvilasta, haaveilin vain somasta pikku kahvilasta, josta saisi kakkuja ja kahvia värikkäässä ja erilaisessa miljöössä tarjoiltuna. En mie nähny itseäni johtamassa monipäistä firmaa tai pyörimässä jakkupuku päällä toimistossa (näin perikuvana yrittäjästä) . Näin itseni hääräämässä siellä söpö essu päällä leipoen erilaisia luomuksia. Siitä ei mennytkään kuin muutama vuosi ja mulla oli tämä kyseinen kahvila. Ja ensimmäinen työntekijä. Reilu vuosi tuota kahvilaa niin löysin itseni luotsaamasta toistakin kahvilaa. Työntekijöitä tuli ja meni. Tuli todella paljon uutta, joka tuutista. Myös vastoinkäymisiä, jotka osan otin tosi henkilökohtaisesti.  Stressinsietokykyni kävi äärirajoilla. Minun introverttiyteeni kuulu se, että olen luova ja saan ihmiset innostumaan, luen hyvin eri ihmisiä  mutta en osaa enkä ole hyvä organisoimaan asioita. Olen idearikas, ja niitä ideoita singahtelee jatkuvasti laidasta laitaan. Aina en pysy itsekkään perässä, työntekijöistä nyt puhumattakaan. En ajattele  lähes koskaan voisiko asia toimia ja miten käytäntö sujuu - minä vaan teen. Katson sitten miten kävi. Tämä yleensä onneksi toimii niin hyvässä kuin toki pahassakin.

 

Introverttinä esimiehenä olen ollut luonnollisesti kiinnostunut myös työyhteisöni eri persoonallisuuksista. Minusta se on melko tärkeääkin, että esimies tietäisi millaisia ihmisiä on töissä, jotta voi ajatella työtehtäviä ja asioita sen mukaan, että kukin voi käyttää vahvuuksiaan työssänsä. Meillä on minun mielestäni suurinpiirtein puolet introverttejä, puolet ekstrovertejä. Ollaan myös puhuttu työyhteisössä tästä aiheesta monesti ja naurettu omille ominaisuuksillemme. Yleensä jos työparina on yksi yhtä piirrettä, vuoro yleensä jakautuu niin, että enemmän ekstrovertti jää enimmäkseen salin puolelle ja keittiöön menee leipomaan ja kokkaamaan enempi introvertti tyyppi. Itse viihdyn molemmissa ja monesti minun rooli mukautuu työparini myötä. Lisäksi koen, että minun pitää välissä ihan tietoisesti olla kassalla. On kiva että saa rupatella tuttujen asiakkaiden kanssa, etteivät luule minun vallan kadonneen.

File 15.6.2016 17.33.27.jpeg

Huomaan että koska työ on niin sosiaalista koen olevani monesti älyttömän uupunut töiden jälkeen. Ei puhettakaan että lähtisin kylästelemään tai kutsuisin meille laumoittain ihmisia kahville. Ei. Sitä haluaa latautua ja olla vain. Minua stressaa jo yksikin palaveri ulkopuolisten ihmisen kanssa kalenterissa ja huokaisen helpotuksesta jos se peruutetaan. Tai sitten keksin suoraan sanottuna tekosyyn, jottei minun tarvitse sinne lähteä. En vain halua käyttää enää ainokaisia vapaahetkiä asioiden parissa jotka vie energiaani, ei anna sitä. Ei sillä että seura siellä olisi huonoa, mutta kun se sosiaalisuus syö jo ennestään tyhjää akkua vain - ei lataa sitä kuten ekstroverteillä. Jos en ota sitä latautumisaikaa edes väkisin, ei minulla ole mistä ammentaa. Introvertti kun tarvitsee voimaantuakseen sitä omaa aikaa, rauhaa, omia touhujaan yksin tai ihan läheistensä kanssa. Hän voi olla sosiaalinen ja on hyväkin siinä. Mutta ystävät ja kaveritkin menee vain pienissä erissä, muutama kaveri korkeintaan yhtäaikaa. En ole koskaan kyllästynyt tai tympääntynyt yksinäni, mutta porukassa pitkäännyn helposti. Monesti sanonukkin, että minun pään sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja siellä on kokoajan kauhea häslinki etten jaksa sitä enää pääni ulkopuolella. Enkä muutenkaan jaksa kilpailla puheenvuorosta äänekkäiden ekstroverttien kanssa, jotka tykkäävät olla huomion keskipisteenä ja nauttivat esiintymisestä. En  jaksa small talkia tai ympäripyöreää puhetta kun haluan heti puhua asioista mitkä on syvällisiä ja joilla on joku tarkoitus jollekkin edes. Säätilat ei kiinnosta minua yhtään, näen ne ikkunasta aamulla kun herään.  Jotku voi pitää ja pitävätkin varmasti introverttejä ylpeinä ja koppavina. Päinvastoin, me olemma syvästi tuntevia ja oikeastaan aika ujojakin. Meillä ei vain ole tarvetta tulla nähdyksi. Tämä onkin yrittäjyyteni yksi suurin paradoksi. Minun pitäs näkyä ja kuulua, mutta kun en haluais. Tämäkin minun blogimaailmanikin täällä Vuodatuksessa on minun oma maailmani, luulen ettei näitä tekstejä edes kukaan lue. Koen että kirjoittaminen voimaannuttaa minua ja minusta on mukava kirjoittaa miltä minusta oikeasti tuntuu. Täällä minua ei hävetä mikään, mitä sanon tai teen sillä en ymmärrä kuinka moni näitä lukee tai lukeeko kukaan. En edes välitä sellaisista tässä kontekstissä. Minusta vaan on vapauttavaa kun voin reilusti sanoa ja puhua asioista, jotka on mulle merkityksellisiä ja olleet jotenkin elämääni vaikuttavia. Blogissa on myös se hyvä puoli ettei minun tarvitse tyrkyttää itseäni tai yritykseni sanomaa kenellekkään. Inhoan tyrkyttämistä ja mainosten laittamista joka foorumiin joka päivä. Suurinpiirtein kerran viikossa laitan kylän puskaradioon jonku yritykseni viestin ja senkin teen kauhulla, sillä en tykkää siitä. Luotan siihen että ne jotka haluavat nähdä Soman uutisia, tykkäävät firman sivuista ja uutiset tavoittavat sitä kautta. Koen, että kaikista parasta on se, että jokainen ihminen saa lukea niitä tekstejä, blogeja mitä itse haluaa ilman että ne uutisvirtaa täyttää kokoajan. Jos ei halua, ei tarvitse lukea. Siksi tämä blogimaailma on minusta mukava. Perustuu molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen.

 

File 2.6.2016 10.39.53.jpeg

Introverteillä on myös yksi jännä piirre, mikä on erittäin vahva myös itselläni. Puhelin. Inhoan kun se soi.  Tai se ei soi oikeastaan, sillä pidän sitä äänettömällä lähes koko ajan. Outoihin numeroihin en vastaa useimmitenkaan ja yrittäjänä niitä outoja numeroita (ihan asiaakin soittavat :) tulee paljon. Varmaan menettänyt paljon asiakkaita tämän piirteeni takia...  Olen oikeasti tosi huono puhumaan puhelimessa, ja kaikki asiat voisin hoitaa mieluiten viestitse sillä niissä voin sanoa asiani niinkuin haluan sen sanottavan. Viimeksi kun vastasin outoon numeroon tulin ymmärtämättömyyttäni vaihtaneeksi puhelinliittymäfirmaa ja siitä tuli kauhean monimutkanen show korttivaihtoineen päivineen. Olin vain niin hopussa lopettamassa epämukavaa puhelua enkä keskittynyt kuuntelemaan mitä herralla oli asiaa. Nykyään odotan monesti että puhelin lakkaa soimasta ja laitan perään viestin, jossa sanoin etten kuullut puhelinta ja oliko jotain tärkeää asiaakin. En vain jaksa puhua, tai mulla on ollu just joku oma projekti kesken mikä vaatii keskittymistä. Mulle puhelin ei ole puhumista varten.

File 15.6.2016 18.49.30.png

Olen tutkinut enemmänkin tätä minun introverttiyttä ja etenkin INFP- ryhmääni, johon lukeudun. Hassua jos jollakin muullakin kolahtaisi samat piirteet :)  Infp tulee kirjaimista:

i  (introvertit) - saa energiaa hiljaisuudesta

n ( iNtuitive) - näkee toimintamalleja ja mahdollisuuksia

f ( feelings) - priorisoi ihmiset ja tunteet

p ( perceiving) -  vapaus ja joustavuus

 

 Vapaasti suomennettuna tämä INFP on filosofi, sopeutuva idealisti ja unelmoija.  Meidän huonoiksi puoliksi voidaan luetella mm. julma itsekritiikki ja tahto miellyttää muita. Olemme aika hiljaisia, meistä on vaikea saada otetta, itsepäisiä, etäisiä ja itsenäisiä emmekä osaa näyttää tunteita hyvin. Hyviksi puoliksi INFP:lle sanotaan, että olemme hyvin empaattisia, ymmärrämme lähes kaikkia ihmisiä, analysoimme asioita monelta eri kulmalta.Ystävinä olemme lojaaleja. Olemme lähteiden mukaan luontaisia johtajia.

 

Tämän tyypin esimiehen, joihin lukeudun, kompastelevat seuraaviin seikkoihin. Itseasiassa kun listan lukee, pätee se varmaan aika monen muunkin elämään :)

- liian monta asiaa hoidettavana, ei pysty keskittymään.

- liika äänet

- keskeytykset

- henkilökohtaisen elämän stressitilanteet

- jos joku uhkaa/loukkaa meidän arvomaailmaamme, minkä olemme luoneet

- liian vähän yksinoloa. Liikaa sosiaalisuutta. 

- työskentely ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä ajatella syvällisemmin asioita.

- oudossa miljöössä työskentely, jossa paljon vieraita yksityiskohtia sisäistettävänä

- suunnitelmien jatkuva kariutuminen, uusiksi meneminen

- se ettei ole selvää suuntaa

- harmonian puute

- kritiikki ja konfliktitilanteet

- se ettei pysty käyttämään omaa intuitiotaan töissä

 

Minun piirteisiin kuuluu se, että minulla on paljon kavereita, mutta vain aniharva oikeasti hyvä ystävä. Vahvimmat ystävyyssuhteeni ovat olleet oikeastaan nuoruudesta tai varhaisaikuisuudesta lähtien. Olen huono tekemään uusia ystäviä, sillä koen prosessin niin isona etten välttämättä jaksa panostaa niihin aikuisiällä enää niin paljoa. Aikuisiän ystävyyssuhteeni ovat ihmisten kanssa, joiden kanssa on heti puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä ilman salaisuuksia. Hypätty ne small talkit heti yli. Mulle laatu on määrää tärkeämpi. Ne joiden ystävä olen, olen sitä henkeen ja vereen. Salaisuuksia mulla ei oikeastaan ole, olen kuin avoin kirja ja hyvin sinut itseni kanssa, mitä nyt kroppani kans en varmaan ikinä täysin. Ei ole oikeastaan aiheita mistä en voisi puhua. Ystävänä olen myös "helppohoitoinen". Minun kanssa voi mennä kuukausia etten soita tai minusta ei kuulu, enkä vaadi sitä toiseltakaan. Jatkan siitä sitten mihin jäimme. Ymmärrän että meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme.

 

Ihmistyyppinä olen myös äärimmäisen epäjohdonmukainen. Saatan alkaa selittää asiaa ja kun juttu jatkuu, selitän jo kuudetta eri asiaa ja olen unohtanut mistä minun piti puhua. Olen sekava, kadotan ainakin kaksi tavaraa per päivä- vähintäänkin. Saatan katsoa kelloa kolme kertaa, enkä vieläkän muista paljonko se on. Olen myös aika armoton itselle, ja syyllistän helposti itseäni. Suren asioita pitkään ja rankaisen itseäni. Suren myös jos kuulen vaikka, että joku on sanonut että ei ikinä astuisi jalallaan kahvilaani. Suren ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni minulle tuntemattoman ihmisen vihan. Käytän aivan liikaa aikaa miettimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Haluaisin kovasti miellyttää kaikkia, vaikka tiedän kokemuksestakin etten ikinä siihen kykene. En koskaan koe tehneeni parastani vaan koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Olen ankara itselleni, mutta silti en ole perfektionisti. Odotan vain paljon itseltäni.

 

Henkilökohtaisesti koen että minussa on kaksi puolta. On se kova yrittäjä, joka soturimaisella asenteella menee eikä meinaa. Teen riskiratkaisuja, en pelaa varman päälle ja minulla on kova stressinsietokyky- olen tosi rohkea vaikka itse sanonkin. Luotan vaan johonkin korkeampaan, tiedä sitten mihin mutta mulla on olemassa valtava luotto tekemiseeni.  Sitten on se toinen puoli , 50 % lapsi joka kompuroi, ihmettelee, oppii uuttaa, ymmärtää kaikkia, on liian kiltti ja on epävarma kaikesta. Onnekseen sillä lapsen puolikkaalla on vahva lapsen usko, joka uskoo ihmeisiin ja siihen, että kun tekee töitä sydämellään ja nöyrästi ottaen opit vastaan, niin se kyllä pärjää ja jaksaa. On jännä tunne kuin vanha sielu ja lapsi keskenään toisinaan jylläisivät samassa kehossa. Se tuntuu oikeasti tosi hassulta välissä, sen oikein tuntee.  

 

Näitä kun on nyt pohtinut ja miettinyt ajan kanssa on jotenkin helpompi elää ja olla. Ymmärtää itseään ja muitaki.´Ei tarvitse yrittää hampaat irvessä jaksaa olla sosiaalinen vapaalla ja olla jotakin, koska "niin kuuluu" -  sillä niin ei kuulu. Voin vain olla minä ja ymmärtää että tämä on minun tapani olla ja elää. Tämä on minun ominaisuus, vika, mahdollisuus. Ja nyt kun ymmärtää enemmän omia heikkouksiaan, tiedostaa ne, voi jotenkin olla viisaampi ennakolta ja jopa välttää karikoitakin. Kääntää heikkoudet vahvuudeksi. Siitähän tässä elämässä kai on kysymys?

 

sunnuntai, 24. huhtikuu 2016

Ei niin helppoa kuin luulisi

Tänään päätin että terapioin itseäni kirjoittamalla tämän. Tästä tulee pitkä tarina, kun mielen päällä on niin paljon asioita. Kevät on nyt takana ja takki melkolailla tyhjä. Olo on jotenki tosi tyhjä ja väsynyt, kaikkensa antanut, mutta silti äärettömän positiivisella mielellä mie tulevaisuutta katson. Siispä vyyhtiä purkamaan.

 

Jos joku olisi mulle reilu vuosi sitten näyttänyt kristallipallosta, että mihin löylyyn lähden kun Soman laajennan, niin voi olla että olisin pari kertaa miettinyt. Loppukeväästä miettiny usemmmin kuin kerran, että näinköhän astuin liian suurin saappaisiin. Soman puolesta en ole ikinä ollut huolissani sillä sisimmässäni tiedän, että se kantaa ja tulee vielä menestymään. Lähinnä itseni puolesta olen ollut huolissani. Että kannanko minä itseäni kuinka pitkään ja missä minun voimat loppuu. Minun lähimmät ihmisetkin ovat olleet huolissaan, syystäkin. Sitä voi hyvinkin pitkälle näyttää reippaalta ja tehdä työnsä hyvin, ollen silti samalla äärimmäisen uupunut ja voimaton. Koen rehellisesti palaneeni loppuun talven aikana, mutta en vielä niin pahasti ettenkö jaksaisi työtäni hoitaa. Eli ihan pohjalla en siis ole vielä onneksi käynyt. 

 

Share.jpg

 

Mistä se uupuminen sitten on tullut ja miten se näkyy. Se on tullut siitä, että liian paljon tapahtuu yhtäaikaa ja jokapuolella. Siitä ettei ole mitenkään osannut siihen varautua. Kynttilää on ystäväni sanoja lainaten tullut poltettua molemmista päistä ja välillä keskeltäkin. Työnmäärä ja sen laajuus on osoittautunut hurjaksi ja uskon, että näytän yli-ihmiseltä monen silmissä todellisuudessa kuitenkin nippanappa selviytyessäni vain kun kaiken voimani siihen olen laittanut. Uupumus näkyy esimerkiksi siinä, että nyt kun antaa luvan hetken ajatellakkin asiaa niin alkaa itkettää. Para-aikaa tätä kirjoittaessani. Väsymys on melkolailla loppumaton, se ei lähde nukkumalla. Sen näkee kuvastakin, jonka nappasin tuohon ylös kymmenen minuuttia sitten. Kaikki pyörii työssä ja erilaisissa työasioissa. Niitä on miljoonia kokoajan tekemättä ja lista ei jätä rauhaan. Vaikka yrität olla läsnä hetkessä kotonakin niin mieli on tekemätömissä asioissa. Jo pelkkä herääminen aamulla siihen faktaan että sähköposti on taas täyttynyt, puhelin soi ja kaikilla on sulle asiaa. Nyt pitäisi jo tietää onko miten auki ja töitä ensi lokakuussa, mitä syksyn ruskanumeroon laitetaan ja koska ne piti ne terassiluvat hakeakkaan. Kukaan ei kysele onko sulla vapaapäivä tai miten jaksat, sulle on asiaa ja se on hoidettava mieluiten heti. Jos en vastaa just heti, että oliko se kokoustila vapaa niin huomenna se on jo myöhäistä. Nykypäivän olettamus ylipäätään, että sinun tulee olla kokoajan saatavilla ja läsnä sekä tehdä kaikki heti on raakaa.En voi mitenkään olla aina läsnä Levillä Somassa, Kittilän Somassa tai Soman baari-illassa. Kun on siinä hetkessä toisaalla, niin sehän on poissa toisesta. Näin se menee.  

 

Uupuminen näkyy myös monella tapaa kuten helvetillisinä mustina silmänalusilla, joiden peittämiseen saa aamulla käyttää vartin aikaa. Eräänlainen hermostuneisuus ja saamattomuus on läsnä koko ajan. Vaikka kuinka teet työtehtävä kerrallaan asioita pöydältä pois, ei työ lopu. Paperihommia on laidasta laitaan, ja koska olen epäjärjestelmällinen luonteeltani on ne tuskaa mulle. Olo on monesti kuin sähköjäniksellä, joka paukkaa asiasta toiseen keskittymättä loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Mie en tiedä voiko olla joku aikuisiän adhd- joskus tuntuu, että se on mulla :D . Uupumus näkyy lisäksi mm.epävarmuutena siitä, kuinka ensimmäisen kesän jälkeen käy kun ei ole tietopohjaa Levin kohdalta aikaisemmalta, jaksaako työporukka yhessä minun kanssa taajoa tätä ja olla yhtärintamaa yhteisen työn edessä. Ens kesänä laitamme varmaan vapulta juhannukseen kiinni, mutta tämä mennään kokeilunomaisesti kuitenkin auki. Voihan se olla, että muiden paikkojen mennessä kiinni meillä saattakkin käydä ihmisiä- ei sitä tiedä ellei kokeile. Vuoden teema on ollut oppirahojen maksu, joten teen sen sitten kunnolla kans. Mulla ei ole mitään pohjaa mihin verrata, ja mistä saada uskoa muuta kuin oma intuitio. Uupuminen näkyy epävarmuutena siitä, että osaanko hommani - opinko ikinä oikeasti hyväksi, vaikka otankin jokaisen vastoinkäymisen kiitollisena vastaan ja pyrin ottamaan siitä aina opin irti. Väsyneenä kun et jaksa olla aina positiivinen. Uupuminen näkyy siinä, ettei ole tullut huolehtdittua itsestään vaan asettanut työn ja muut ihmiset etusijalle. Oma itse tulee siellä jossain ja sitten sitä kärsii, on voinut huonosti. Olen syönyt huonosti, nukkunut huonosti, ollut huono ja ponneton äiti ja käynyt vain kaksi kertaa suksillakin hiihtelemässä, vaikka se on se minun juttu ollut joka talvi. Viime talvena myös lumikenkäilin, nyt olen vain stressannut riittääkö kaikille tunteja, osaanko tehä työvuorolistan toimivaksi ja riittääkö rahat palkkoihin- olenko mitottanut hlökunnan päin metsää. Meni koko talvi ohi ja kaikkina niinä päivinä olen "harrastanut" kaksi kertaa. Käynyt ystävän luona kylässä kaksi kertaa. Yhtään vapaapäivää en ole elänyt niin, ettäkö olisin oikeasti irtautunut työstä, käsitellyt jotain kautta työasioita ja se uuvuttaa. En ole jaksanut edes ajatella rentoutuvani kun en osaa tehdä sitä ennenkuin hommat on hoidettu. Eikä ne koskaan ole hoidettu. Yrittäjyys on nielaissut minut. Olen pyrkinyt vain selvitymään, yrittämään olla hyvä ihminen, yrittänyt miellytttää kaikkia onnistumatta siinä ja yrittänyt selvitä yrittäjän sadoista velvollisuuksista ja deadlineista. Olen ollut huonompi ison, joinakin kuukausina yli kymmenpäisen työporukan, esimies/johtaja. En ole osannutkaan kommunikoida täydellisesti kahden eri työpaikan, niissä molemmissa työskentelevien ihmisten kanssa. Mulla ei ole selkeästi ollu taitoa täydelliseen esimieheyteen, eikä edes tarkkoja ohjeita jokaista työvaihetta varten. Kaikki nämä on paremmin yrityksissä, jotka ovat ketjuja, valmiita ja jo aikansa pyörineitä. On ollut kuukausia kun olen kokenut olevani maailman huonoin ihminen ja esimies. Esimies kellä ei ole vastauksia on aika paska sen omasta mielestäki. Riittämätön ihan kaikessa. Loppukeväästä romahdin kotona neljänseinän sisällä henkisesti ja päädyin pyytelemään anteeksi olemassaoloani kaikilta. Tuntui kuin koko maailma vihaisi minua, eikä kukaan ymmärrä etten mie voi osata kaikkea heti. Kun minua pyydettiin Ilmarisen puolesta Iloisen Yrittäjä-kisan kummiksi Helsinkiin kuvauksiin ja haastatteluun, mietin ettei mulla ole oikeutta mennä sinne. Täysin iloisin mielin siellä en ollut, sen myönnän, vaikka ei se varmaan kuvista näy. Kokemus sinällään oli hieno ja muistan sen varmaan aina. Paljon uusia tuttavuuksiakin reissulta jäi. 

 

File%2023.4.2016%2013.53.01.jpg

 

Tämä mennyt talvi on kasvattanut minua varmaan yhen kymmenen vuotta. Olen fyysisesti vanhentunutkin saman verran. Olen oppinut sen karumman puolen myös ihmisistä ja vaaleanpunaiset lasit ovat kyllä tipahtaneet silmiltä. Vaikka olet itse reilu ja sanot asiasta niin kuin sydämessäsi koet, niin mielensäpahoittajia riittää. Jos et tee kirjallista sopimusta mistä tahansa asiasta, niin taatusti saat tuta ja hinnan maksettavaksi. Ja niin se pitääki, tyhmyydestä pitääkin sakottaa. Olen olettanut asioita, ajatellut että toinen ei ikinä toimisi, sanoisi niin, ja pettynyt. Luottanut toisinaan vääriin ihmisiin ja pettynyt. Surrut omaa sinisilmäisyyttä ja koonnut itseni. Eniten maailmassa minua surettaa kiittämättömyys. Se on sellainen, etten voi hyväksyä sitä. Ite teet asioita niin että toisella olisi hyvä olla, liiankin sinisilmäisesti. Ja ajattelet että toki se toinen toimii myös samoin niin ei. Koska olet nuori nainen, sinua käytetään helposti hyväksi. Sinua pidetään tyhmänä, mietitään etten mie ymmärrä kuitenkaan kun olen tämmönen tytönheitukka ulospäin. Kuvitellaan, että nyt kun tuolla on kaksi kahvilaa täytyy sen olla tosi rikas ja siltä saa mm. periä mitä sattuu ja ei se ole niin justiinsa kun se on yrittäjä. Mikä on niin väärin ajateltu! Minun kahvilat on vakaasti velkakahviloita ja velkarahalla pystytettyjä. Jokainen isompi lasku on aina suuri keikaus ja ilmassa on jatkuva kauhun epätasapaino. Ensimmäisen toimintavuotenivuoteni tarkoitus kahden kahvilan pitäjänä oli selkeästi vain selviytyä hengissä. Tehdä pussikaupalla virheitä, ottaa niistä oppia ja löytyy joku rytmi ja rutiini työhön sekä määritellä sitä mukaa tuotteet ja työporukka mikä jää toiseen kauteen. Ja siinä on onnistuttu! Ensimmäinen vuosi näytti mitkä pitää olla aukiolot, tuotteet ensi kauteen ja ymmärrys siihen mihin pitää panostaa ensi vuonna, kuten mainontaan, markkinointiin ja näkyvyyteen. Ensimmäinen vuosi näytti sen, mitä pitää tehdä toisin, että seuraavina vuosina sitten petrataan. Kasvetaan ja vahvistutaan. Kaikki yritykset lähtee jostain, nollasta on lähetty jokaisen kohdalla joskus. Se pitää ymmärtää, että heti ei olla valmiita ja armollinen pitää olla itselle.

Share%20%281%29.jpg

 

Esimieheys jo aikaisemmin on opettanut mulle kantapään kautta paljon asioita. Olen tehnyt sellaisiakin typeriä asioita kuin taannut lainoja, jopa edunvalvontasopimukset tehnyt toisen hyväksi. Ajatellut että jos minä olen reilu, sinä olet reilu. Olen ollut täysin amatööriesimies typerine virheineni ja ansainnut täysin moitteet mitä saanut. Nyt uusi aika Levin myötä opetti mulle, että johtaminen on taitolaji, jossa olen ihan lapsenkengissä, mutta jossa ehdottomasti haluan kehittyä! Jotkut lukee johtajuutta vuosikausia ja harjoittelee sitä, itse hyppäsin siihin lapsenomaisella ajatusmaailmallani. Avoimuutta ja kommunikointia on kehitettävä kokoajan. Vaikka ne asiat onkin minun päässä, on saatava ne jotenkin järkevästi myös ulos kaikille. Moni asia vasta muovautuu ja suurin haaste onkin ehkä se, että kaikki muuttuu koko ajan. Asia saattoi olla toimiva pari viikkoa sitten, mutta nyt se ei enää olekkaan. On siis muututtava ja muokkauduttava koko ajan tilanteen mukaan. Se on raskasta, myös henkilökunnalle. Haluaisin myös ettei kukaan työntekijäni ikinä kokisi olevansa eriarvoinen muiden suhteen. He ovat mulle jokainen aivan yhtä kullanarvoisia ja koenkin olevani huippuonnellinen jokaisesta <3 Koska olen itsekkin enemmän tekijätyyppi, on itse johtajuus mulle tosi vaikeaa. En osaa edes käyttää exeliä saati olla analyyttinen ja tiukka! Virheeni on että tykkään liikaa ystävinäkin työntekijöistäni, enkä osaa ollenkaan ajatella heitä "vain" työntekijöinä. Pitäisi olla kova, kovempi kovin jos meinaisi oikeasti menestyä. Toisinaan miettinyt, että jos olisin rikas palkkaisin kunnon esimiehen yritykselle ja olisin itse vain töissä. Se olisi helppoa, saisin vain keskittyä työhöni ja kun ovi menee kiinni niin tiedän että joku huolehtii työvuorot, tavarat sinne, keksii ja markkinoi tapahtumia, huolehtii laskut ja kirjanpitäjälle tositteet ja työtunnit ja minä tyttö vain kävisin töissä ja nostaisin palkkaa. Olisi joku, joka tietäisi minun vision ja suunnan minne haluan mennä ja olisi analyyttiinen, osaisi lukea lukuja ja tietää miten lähes kymmentä naista johdetaan, ilman että yksikään mielensä pahottaa. Olen myös ääneen pohtinut ja vakaasti miettinyt joskus kuka ostaisi Soman ja jatkaisi yrittäjänä, jos minun pää ei kestäisikään. Mie uskon, että jonnekkin pääsisin töihin täällä kyllä. Toisinaan on vaan niin ikävä aikoja kun sai mennä kahdeksaksi terveyskeskuksen Kanttiin, keitellä kahvia vanhuksille ja leipoa mitä hassumpia teemakakkuja ajan kanssa. Olla vastuussa vain ja ainoastaan itsestäsi ja omasta toimeentulosta. En ympärivuotisesti kuuden muunkin. Työt eivät tuolloin tulleet kotiin ja oli aikaa harrastaa. Kävin jos mikälaisilla Kansalaisopiston kurssilla ja olin luova. Nyt nuo kaikki on jääny ja silti minusta tuntuu että annettua ihan kaiken mitä minussa on, mulla ei ole mitään. Tätä on uupuminen. Sitä ajattelee noin, vaikka se ei ole niin. Tässä tehdään nyt pitkäjänteistä työtä ja kuuluu asiaan. Silti se elämä tuntuu toisinaan tosi raskaalta ja lohduttumalta.

 

03%2C03-10%20008.jpg

 

Se mistä olen todella kiitollinen on se, että mulla on yhä upea vakituinen henkilökuntani, joka on jaksanut olla mukana minun kanssa tällä opin tiellä ja uskon heidän ymmärtävän nykyisin myös ajatusmaailmaani enemmän. Ollaan palavereissa näistä puhuttu kyllä ja meillä on tiivis työverkko myös somen ryhmissä. Jokainen on huipputyyppi ja sanonutkin, että minun päätehtävä on tällähetkellä yrittää huolehtia, että jokainen saisi säilytettyä työpaikkansa. Koen että Somat tukevat osaltaan toinen toisiaan. Kun Levillä on sesonki, on Kittilässä hiljaisempaa. Ja päinvastoin. Kittilähotellin kiinnimeneminen joulukuussa loi meille paineita avata ilta-ajat viikonloppuihin ja toki me niin tehtiinkin. Oli hetki kun olimme yhtäkkiä liian hieno paikka ottamaan alkoholia ja toisaalta hienommille ihmisille olimmekin liian räkälä... Tästä syntyi sitten Somaolotila alakertaan, joka toimii loistavasti tähän ongelmaan. Alkon myyminen aina synnyttää mielipiteitä, vaikka mekin sitä on myyty melkein alusta saakka. Niitä mielensäpahoittajia ja juottolaksi kutsujia riittää mutta toisaalta, ne on ihmisiä jotka eivät ole meillä ikinä muutenkaan käyneet. Ne on näitä pikkukylän vitsauksia, teet niin tai näin, teet väärinpäin. Kukaan ei huomioi, että olen omalla henkilökohtaisella riskillä työllistänyt aikamoisen määrän vakituisesti ihmisiä eli tuonut sitä kautta veronmaksajia kuntaan. Eikä tarvikkaan, en  mie sitä oletakkaan. Joskus aivan tuntuu, että ootetaan koskakohan menee nurin ja haetaan ongelmia. Mie en vaan jaksa käsittää näitä ajattelijoita, mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu kun noin mietitään? Miksei voi kannustaa ja yrittää osaltaan tukea? Jos en osaa jotain asiaa, pitääkö siitä kivittää ja kääntää selkä?  Sehän on kaikki yhteisön parhaaksi monin tavoin kun kylä elää ja voi hyvin?  More is more meille kaikille. Minusta on itestä huippua asua kunnassa, joka on yksi Lapin kasvavimmista ja kehittyvimmistä. 

 

Myös politiikasta, kunnallisestakin, voisin sanoa sanasen ja parikin. Siihenkin alkaa löytyä jo omakohtaista ymmärrystä ja näkemystä kun kokemus karttuu. Välillä aina hämärtyy se raja, milloin ollaan kuntalaisen/yrittäjän asialla ja milloin vain heitetään kapuloita rattaisiin ja tehdään asioista mahdollisimman vaikeita. Etenkin rakennuspuolen asiat tuntuu olevan melko kummallisia. Riippuu kuka käsittelee ja kenen kanssa hoitaa asiaa. Levin pikku etupihan kesäterassillekkin vaaditaan tupakkapaikkaa kun "juottolahan" se on. Just. Meän alkon myynti on ehkä 2% myynnistä siellä, joten pitkä matka on juottolaksi Panimon ollessa samassa talossa. Mutta yksi meillä on ihan paras tässä kunnassa, se on elinkeinoasiamies- hän on ihan huikea. On kuntalaisen asialla niinkuin jokaisen siellä olevan pitäisikin! Ja mitä tulee isommalla mittakaavalla katsottuna niin valtiokin voisi myös miettiä osaltaan miten tätä maata lähdettäisiin nostamaan. Se ei varmaankaan ole ostovoimaisen väestön palkanlaskeminen, vaan yksi voisi olla se, että tuettaisiin mm. meitä pienyrittäjiä teoin jotka auttaisivat työllistämisessä. Ei meitä nyt nosta pelkkä viennin tukeminen tai teollisuuden isot yritykset. Nehän pitävät yt-neuvotteluja tuon tuostakin. Nyt kannattaisi kohdistaa katse meihin pikku pk-yrityksiin, mitä meillä täällä Kittilässäkin on monen monta. Monta mahdollista työllistäjää tulevaisuudessa, jos sen riskit tehtäisiin vaan vähänkään inhimillisemmiksi. Se tukeminen ei  välttämättä tapahdu suoranaisin rahatuin, vaan pienentämällä sivukuluja, jotka kuuluvat maassamme tiedettävästi maailman korkeimpiin. Vois olla ettei tuotantofirmatkaan veisi enää tuotantoa halpamaihin vaan työn ollessa edes vähän halvempaa jäisi työnteko Suomeen. Sillä jos mie ideallani työllistän jonkun, joka saa bruttopalkaksi 20 000€ vuodessa, maksaa se mulle x1,7 eli 34 000€ .Työntekijälle tilille tipahtaa tilille 15 000€ riippuen verotuksestaan ja kaikki loput 19 000€ menee tämän yhteiskunnan pyörittämiseen. Ei edes niihin kouluihin ja sairaaloiden ylläpitämiseen vaan iso osa julkishallinnon rattaiden pyörittämiseen. Sieltä sopisi karsia. Puolen vuoden aikana olen asioinut Somassa somasti mm. kaikkien rakennustarjastajien, oivatarkastajien, työterveystarkastajan, työsuojelutarkastan ja alkoholitarkastajan kanssa. Jokainen tehnyt siis ihan työtään ja kaikki me MaRa-alan yrittäjät koemme tämän, mutta onhan tuo viidakko kaikkineen melkoinen ja raskas. En usko että on turhia mikään, mutta onhan ne liioittelua monessa suhteessa.  Yrittäjälle jää myöskin yrittämisen riskin lisäksi vielä luonnollisesti alvit ja verot, joita ehdottomasti ei saisi periä ennenkuin yritys tuottaa selkeästi positiivista tulosta. Siinä tyrehdytetään kasvu melkolailla alkuunsa. Ei tarvi olla kovin einstain ymmärtääkseen miksi kovin moni ei ota riskiä ja lähde yrittämään. Pitää olla mieleltään hullu joka tähän lähtee. Minä oon lähteny, ja lähtisin varmaan uudestaankin koska niin vahvasti uskon juttuunu. Mutta ymmärrän niitä jotka eivät leikkiin lähde. Suuri, suuri ongelma mielestäni. 

 

File%2023.4.2016%2013.50.34.jpg

Vaan se siitä politikoinnista, turhan raskas laji jos lähtee liikaa miettimään kun omassakin elämässä on tarpeeksi pohdittavaa. Mietin tätä uupumista kirjanpitäjäystäväni kanssa tässä taannoin ja puhelin että kestääköhän minun pää tätä. Hän meinasi minut tuntevana, että jos se ei kestäisi olisin aikaa lopettanut. Vissiin se kestää sitten! En mie haluaiskaan lopettaa, mulla on hyvä paineensietokyky ja vahva usko tekemäänsä työhön ja työntekijöihini. Ne kantaa kyllä ja mie mielelläni tätä kasvatan heän kanssa. Tänä keväänä on ollut myös puhe henkilön kanssa, kenen kanssa ollaan suunniteltu Somasta franschingia eli sekin etenee tahollaan. Juridiikka on osa-alue mihin pitää tutustua ja muutenkin katsoa millainen paketti se olisi mitä voisi lähteä myymään. Tosi moni asia on avoin, mutta suunta selvä. Ajan kanssa ja kun uskoo että kaikki tapahtuu ajallaan niin mulla ei ole yhtään kiire tämän kanssa. Se tapahtuu kun on sen aika.

Huomaan vaan että minun mieli kaipaa lomaa. Viime vuoden kesäloma oli yhden ulkomaanlomaviikon mittainen kun palasin töihin sairaslomien tapahduttua. Olen periaatteessa kesästä 2013 saakka tuolla yhden viikon lomalla perustanut kaksi kahvilaa, laajentanut toisen ravintolakäyttöön ja selviytynyt. Minun parisuhde on myrskynnyt, ollut katkolla ja toki voi nyt paremmin kuin hyvin meidän saadessa uuden mahdollisuuden. Olen siitä niin kiitollinen <3 . Minulla on rinnallani tänäpäivänä vahva ja hyvä itsensä tunteva mies, johon voi luottaa ja joka on sanojensa mittainen ja kannustava. Niin monet itkut on tänä keväänä kuunnellut, kun olen vuodattanut ja yhä on rinnalla vaikka voitte uskoa että tässä löylyssä kuka tahansa nainen olisi parempi vaihtoehto kuin minä. Minulla on asiat oikeasti hyvin ja tiedän sydämessäni, että elämä kantaa. Ihana, kaunis  ja terve poikakin mulla on, josta on tullut työaddiktiäidin myötä pakosta todella itsenäinen ja vastuullinen. Vähän liiankin.  Aivan surettaa etten ole ollut niin hyvä äiti kuin hän olisi ansainnut mutta onneksi meillä on mummola vieressä, joka on auttanut koko tämän matkan ajan hänen kanssaan arkielämässä. Mie oon tehny parhaani ja pyrin hällekki opettamaan että jos sen tekee niin sen täytyy riittää.

 

Mie luulen että kun tästä kesästä ja syksystä selvitään ensi talveen niin kaikki alkaa olla voiton puolella. Tai sitten löydän itseni jälleen uutta luomasta. Mie en tiedä. Milloin minusta onkaan tullu tämmönen, epänormaali :D Kaikesta tuosta edellämainitusta haastavuudesta huolimatta mie yhä valitsisin olla yrittäjä, sillä tykkään että saan toteuttaa nyt tätä unelmaani mistä olen haaveillut. Ja että mulla on huippujengi sitä toteuttamassa kanssani. Yhä vielä mie näen itseni riskinottajana kuin työntekijänä toiselle, vaikka olen mie sitäki ollu monessaki paikkaa enkä varmasti huono sellainen ole ollut. Se vaan ei anna mulle niin paljon kuin se että voin panostaa juttuun ja katsoa miten se kasvaa ja kehittyy. Vähän niinkuin oma lapsi. Olen oppinu tänä vuonna niin paljon! Olen oppinut että olen kuin naarasleijona ja puolustaudun kyllä jos koen vääryyttä. Voin kaikesta huolimatta rohki olla ylpeä itsestäni  ja sanoa että hyvin mie vedän. Välissä väsyn, kompuroin, mutta nousen ja olen taas messissä mukana. Mie olen tullu selkeästi oppimaan tänne! Ei se kuka pääsee maaliin vaan se joka aina jaksaa nousta kun kaatuu. 

lauantai, 30. tammikuu 2016

Tilinpäätös

Näinhän se on, että kevättä kohti mennään taas. Sen tietää siitä, kun on sairastanut perinteiset flunssat ja aurinko alkaa jälleen pilkottaa horisontista. Jännä miten ihminen herää tuolloin yhdessä luonnon kanssa. Mie tykkään keväästä, etenkin tänä vuonna kun se on täynnä taas uuden oppimista.

image.jpg

 

Mennyt vuosi kun tuli päätökseen niin mulla on tapana aina tehdä jonkinsortin tilinpäätöstä. Ei vain yrityksessäni vaan itseni kanssa. Voi pohtia miten meni niinku omasta mielestä. Ja lujaa meni, sehän on selvä. Jos ihminen voisi tappaa itsensä työllä, niin ei varmaan minun kohalla kovin kaukana olla oltu. Mutta hengissä on selvitty ja oppeja on otettu roppakaupalla vastaan, Kun miettii tahtia niin tässä on tapahtunu paljon nopealla syklillä. Vuonna 2013 lokakuussa laajensin Kanttiinista Cafe Soman Kittilään ja tasan kaksi vuotta siitä avattiin ovet Cafe Soma Leville. Siinä kahden vuoden aikana en kyllä ehtiny hengittää ja juuri kun Levin Soma sai ovensa auki, tuli tieto että Hotelli Kittilä lopettaa josta syystä oli meidän aika laittaa myös tilamme tehokkaampaan käyttöön ja avata viikonloppuilloille baarimeininki. Eli jälleen byrokratiaa, viranomaisia, investointia ja joustamista. Sitä tämä on ollut kiteytettynä. Nyt työn alla on terassimietinnät niin Kittilän kuin Levin Somiin, sekä Kittilään alakerran suunnittelu. Nämäkin puran aina pieniksi paloiksi ja katson mistä lähden vyyhtiä aina purkamaan. Asia kerrallaan, päivä kerrallaan ne kyllä etenee. Tämmöisenä hetkessä eläjänä tämä on ollut mulle se vaikein pala tässä yrittäjyydessä; aina pitää olla askeleen edellä. Jos nyt eletään tammikuuta niin minun pitää itseassa elää jo pitkällä kevättä. Miettiä työvuoroja, työntekijätarvetta, tavaroita- mainostaa ja markkinoida. Jopa kesämarkkinoita! Sitä ei tavan tallaaja aina ymmärrä miten laaja skaala tässä täytyy hallita ja miten monta narua pitää kädessä pitää. 

image.jpg

 

Myös kahden a-oikeuksien kahvilan kirjanpito, organisointi, hallinta on täysi päivätyö. Joka viikko lasahtaa vuoronperään joku kahvi-tai kylmäkone rikki tuoden omia jännitysmometteja elämään. Sähköposti laulaa; kysellään Kätyrit kakkua, Frozenia, kokoustiloja, hääkakkuja, bussilastilliselle leipiä. kuin että pyydetään rahaa eri sponsorikohteisiin. Se on järjetön määrä mitä ihmisillä on asiaa kun olet ns. isompi yrittäjä, kuin vain itsesi työllistäjä. Ainaki mulla ero on huomattava vs. kanttiiniaika. Pelkästään kakkujenteon lisäksi työllistäisin itseni täysin jo noilla edellämainituilla ilman yhtäkään tuntia kassa/käytännön työtä. Siitä syystä olen nyt jäämässä itse pois työvuorolistoilta niin pitkälle kuin mahdollista, jotta voin keskittyä johtamiseen, markkinointiin, extraamiseen ja siihen työpaikalla olemiseen ja näkymiseen. Suunnannäyttämiseen, sillä sitä ei ole kenelläkään kuin minulla tiedossa mihin suuntaan mie näitä somiani vien. Esimiehenä voin todeta kyllä työntekijöideni olevan todella hienoja tyyppejä, ja jokainen antaa kyllä kaikkensa. Olisi taatusti heilläkin helpompi olla paikassa, joka olisi pyöriny jo 20vuotta ennestään verrattuna meän kompleksiin missä joka päivä on uusi ja erilainen. Mutta luulen, että he kaikki tykkäävät siitä, että päivät ovat erilaiset ja työnkuva vaihtelee. Se on yksi mikä somalaisella pitääkin olla, hyvä paineensietokyky. Jos sitä ei ole, työstä ei tule mitään ja pidemmän päälle organisaatio rasittuu. Ja organisaatiohan on just niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tästä syystä ja elämässä oppineena otankin aina heti puheeksi, jos tulee jotain parantamisen varaa tai kehitettävää. Kotiasioita ei hoideta töissä ja työt tehdään töinä, siitä mie olen tarkka.  Asiat ei muuten muutu jos niistä ei puhuta. Mulle tämä on ollu haaste sillä liian usein olen liian kiltti ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Mutta onneksi elämä opettaa ja se kyllä karisee kun tarpeeksi monta kertaa huomaa että se ei kannata. Esimiehenä olen aika vaativa, mutta reilu. Haluan johtaa esimerkillä, tee niinkuin minäkin teen. Olen valmis itsekkin kovaankin työhön, yrittäjänä en laske tunteja tai koska edellinen vapaa oli. Tekee pahaa sellainen. Mie en tarvi tuhansia euroja, että voisin vain hengailla kotona tekemättä mitään eikä raha tee minua onnelliseksi (tekevä ihminen kun olen luonteeltani), mutta mie haluan nähä Soman menestyvän ja ihmisten siellä sisällä viihtyvän työssään. Sekä onnellisia asiakkaita tottakai! Mulle Soma on jo elintapa, ei se ole työ mulle. Tätä en kuitenkaan vaadi työntekijöiltä vaan katson, että työntekijät saavat ansaitut vapaansa ja ettei kukaan väsytä itteään liikaa. Se on myös oma tavoite tälle vuodelle. Minun tavoite ei myöskään ole mitenkään rikastua tekemälläni työllä vaan tulla toimeen. Saada itsekkin samat oikeudet ja vapaat kuin jos olisin työntekijä. Ehkä tänä vuonna mie saa kunnon kesäloman sitte 10 takaisen äitiyslomani sillä edellisvuosina en ole pystynyt sellaisia pitää. Se on sellainen mihin mie nyt pyrin. Miten mie saavutan sen, on ollut näkemällä työntekijöissä tiettyjä vahvuuksia ja delegoimalla heitä työtehtäviin missä ovat erityisen hyviä ja antamalla täten vastuuta. Levin Soman ajatus oli alunperinkin että se ei saa henkilöityä minuun vaan tärkeintä on että siellä on hyvä henkilökunta. Että se profiloituu nimenomaan hyvään palveluun. Ja siinä mie olen onnistunut. Siellä on huikea henkilökunta, johon luotan kuin kiveen ja kun katsoo esimerkiksi TripAdvisorin palautteita niin lähes poikkeuksetta jokaisessa on maininta " good service, friendly staff"- ja tästä mie olen niin ylpeä! Kolme seitsemästä työntekijästä on vain Levin Somassa, kaikki me muut pyörimme suvereenisti molemmissa Somissa. Kittilässä on kassalla hyvä tuntea kyläläiset ja mulle on tärkeää, että tuttuja asiakkaita puhutellaan ja ollaan kiinnostuneita mitä sille asiakkaalle kuuluu. Tyly asiakaspalvelu saa minut raivonpartaalle ja siitä saa kyllä heti puhuttelun, se on varma. 

 

Meillä oli pari viikkoa sitten "pikkujoulut" ja ns. onnistumis-ja kehityspalaveri somalaisten kanssa. Pohimma omia vahvuuksiamme niin työntekijöinä kuin yrityksenä ja sitä missä ja miten kukin haluaisi itseään kehittää työelämässä. Miten Soma taipuu näihin ja missä haluamme olla esim parin vuoden kuluttua. Oli jännä ja ihana nähä sitoutunut henkilökunta yhessä linjassa minun kanssa. Mulla on oikeasti olo, että meistä voi tulla mitä vaan! Tässä opimma nyt taas tämän kevään ja ens kesän, otamma virheet vastaan kiitollisina ja katsomma aina eteenpäin. Vastikään kuulin muuten, että Helsinkiin avataan Ravintola Soma, mutta pienen harmituksen jälkeen päätin, että ei se haittaa! Sehän saattaa olla vaikkapa positiivista myös Café Somalle! Eihän sitä tiedä. Mulla on kuitenkin yhä tarkoituksena laajentaa Somaa muuallekkin Suomeen ajan kanssa. Ja kyllä myös Helsinkiin. Ollaan siellä sitten vierekkäin kaksi Somaa, so be it! Pitääkeskittyä vaan omaan tekemiseen. 

image.jpg

Tässä taannoin mietin tätä tilinpäätöstä tehneenä, että kaikki minun tekemäni kolme aarrekarttaa ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten. Olen tosi onnekas kyllä, ei voi muuta sanoa. Elämän voi sanoa olevan nyt hyvin ja paremmaksi se vaan menee kun pikkuhiljaa kaikki "uudistukset" saavat paikkansa. Vaatinu tämä on paljon, niin aikaa kuin energiaa. Ystäville ja harrastuksille eikä perheellekkään ole ollut niin paljon aikaa kuin haluaisi, mutta tiedän että sekin aika tässä on kuitenkin tulossa. Onneksi ruuhkavuodet on se mikä yhdistää meitä ystävyksiä muutenkin. Ei se ole vain minun arki. Mutta se mitä nyt seuraavaksi, on tietenkin uusi kartta kun vanhat on nyt löydetty ja saavutettu. Mitä sitä siihen laittaa? Siinäpä onkin miettimistä. Ehkä mie lähen laittamaan siihen juurikin perustyötunnit niinkuin perusihmisellä, peruspalkan ja terveen elämän (juuri keuhkokuumeesta toipuneena arvostaa taas terveyttä). Kerta vuodessa ulkoimailla ja joskus tulevaisuudessa pieni mökki Raattamaan minne voi mennä kun on vapaapäivä- myös toimistohommista. Ja tokihan laitan sinne karttaan monta uutta Somaa ja ihania ihmisiä. Mie olen onnellinen ku mulla on tämmönen iso soma perhe mihin kuuluu niin lähiperhe, kuin minun Somat työntekijät, jotka on minun perhe myös. Niin paljon mie aikaani heidän kanssa vietän ja teen sen mielelläni <3  

image.jpg

maanantai, 16. marraskuu 2015

Somassa arjessa riittää haastetta

Niin se vain syksystä selvittiin ja Soma Levi sai kuin saikin ovensa auki. Hieman harmitti, kun ei syyssesonkiin saatu putiikkia auki, mutta nyt marraskuun puolivälissä voitanen sanoa että hyvä niin! Ollaan saatu rauhassa opetella tuntemaan niin toisemme työntekijöinä kuin, että tavarat ovat suurimmaksi osaksi löytäneet paikkansa ja toimintamallit ovat muokkautuneet järkeviksi. Vaan onhan tämä ollu ja on yhä ihan mahoton seikkailu!

 

Tosi monesti on tullut mietittyä oman identiteetin muokkautumista, viime aikoina etenkin. Tiättähän sen tunteen kun on laihuttanut ihan silmissänähtävän määrän, ja vaikka muut näkee niin sinä et huomaa. Sulla on yhä pullukan tytön identiteetti ja peilistä katsoo yhä pyöreä tyttö, vaikka puntari muuta näyttääkin. Mulla on varmaan tämä pullukan tytön identiteetti aina vaan, mutta huomaan saman piirteen myös tässä yrittäjyydessä. Mie olen yhä vielä pienessä mielessäni Kanttiinin tyttö, joka elää kädestä suuhun piirtelemällä kakkuja ja rupatellen mukavia kahvila-asiakkaille. En ole aina edes mieltänyt itseäni oikeaksi yrittäjäksi, kun kaikki on ollut niin pientä, ja pysytellyt kaukana mm. yhteisistä kokouksista ja muistakin missä tullaan nähdyksi. Jotku ovat saattaneet pitäneet sitä ylimielisyytenä, kun en niissä kulje ja ole mukana kehittämässä vaikka todellisuudessa se on ollut sellaista "en minä sinne kuulu- juttua" ja viimeaikoina itseasiassa ihan puhdasta arjen kiirettä. Tästä identiteetistä olen tosissani pyrkimässä ulos ja ajattelenkin jo monessa suhteessa täysin toisella tavalla ja haluankin osaltani kantaa kyllä korteni kekoon tuolla saralla. Ilman muuta! Niin se elämä on vaan opettanut. Ja se menestys.. Mitä se itseasissa on se menestys? Kuka määrittelee menestyksen? Missä vaihessa aletaan olettaa, että toinen on "menestynyt"? Mie olen tähänki törmännyt nyt niin monesti, siksi se minua kovasti mietityttää.

Kuvahaun tulos haulle success aforism

Mulle menestys ei ole rahaa. Jos se ois sitä, en tosiaan oisi menestynyt, sillä olenhan jokaista hiustupsua myösten veloissa ja todellakin tiedän miksi töitä teen. Mulle menestys on tällähetkellä sitä, että voin olla vapaapäivällä. Viikossa on päiviä, jolloin en ole merkittynä työvuoroon virallisesti, se on jo jotain niin maagista etten vieläkään ymmärrä. Viime viikolla hurjastelijin jopa niin, että kävin keskellä kosmetologilla  -  toista kertaa eläissäni.  Toki hoisin työasioita samalla, toin ja vein tavaraa Somasta Somaan, vastasin puheluihin, meileihin, tein pari kakkukoristeprinsessaa, sometin kaikki kanavat läpi ja lisäksi organisoin erilaisten ryhmäviestimien välityksellä kahden pisteen ja henkilökunnan toimia ja annan ohjeita. Silti mulla on nyt vapaapäiviä, vaikka nuo kaikki teenkin. Se on silläkin, että joku toinen katsoo siellä työpaikalla mitä tilauksia on, tekee tukkutilauksen, laskee viinat jne jne. Minun ei tarvi enää kaikkea tehdä itse! Ja koitan opetella siihen, että oikeasti voisin hyvillä mielin myös palkita joskus itseäni, edes pienin teoin. En ole sitä liioin ikinä tehnyt, kun siihen ei ole ollut aikaa ja on se tämä joku ihme yli-nöyryysasiakin; yrittäjä ei saa pitää vapaata, ei lomia, ei saaha palkkaa. Se pitää raataa, muuten se ei ole yrittäjä eikä mikään! Jossain vanhan kansan syvistä rivistä tuo on ollu mulla aina, ja sen mukaan on menty vähän liiankin tiukoilla monesti ja maksaen siitä sitten kyllä hintaa muodossa jos toisessa. Nyt alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, että voin hengittää välillä olematta silti huono yrittäjä

 

. Ja mikä muutes ihaninta, mie en ikinä huolehdi siitä, etteikö työpaikoilla pärjättäisi. En ole voinut ikinä kuvitellakkaan näin syvää luottamusta omaa henkilökuntaa kohtaan. Mie tiän, että ne jokainen hoitaa hommansa ja ovat asiakaspalvelijoita isolla A:lla. Ja mie tiiän, että ne kaikki tykkää Somasta (toki varmasti on asioita mitä eivät vain ehkä sano) mutta silti koen, että haluavat Soman menestyvän ja kantavat korkensa taatusti kekoon. Ja ne ymmärtää, että mikä on yritykselle hyväksi, on taatusti myös heille hyväksi. Eivät pidä minua minään riistäjäyrittäjänä, sillä sitä en kyllä koe olevani. Se on minusta tärkeää ymmärtää.  Asiakaspalvelussa meillä on kaikilla yhteinen sävel ja näkemys, sillä me erotutaan ja siihen halutaankin panostaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ei se ole yritys joka palkan maksaa - viimekädessä se on asiakas. Asiakasta tulee kunnioittaa. Itsehän mie olen kyllä porukan valinnu ja kasannu, joten tiesin kyllä, että tällä sakilla on hyvä lähteä uuteen arkeen yritysten kanssa. Jokainen työntekijä on täällä juurensa omaava, on kodit ja perheet, ja joku fokus elämässä. On juuret. Mie tiiän, että Soma on vain unelma mulle, ei työntekijöilleni, kuten eräs työkaverini sanoi. Silti olen olen alkanut miettimään, että voihan työpaikkakin olla unelma jollekkin. Minusta pitäisi aina tehdä työtä mistä pitää, ja kaikki eivät ole yrittäjähenkisiä, joten miksei pelkkä hyväksi kokemansa duunipaikka voi olla unelma? Se on jonkun unelma, niinkuin vapaapäivä viikolla on menestystä mulle. Tästä kaikesta mie olen nykysin niin onnellinen ja arvostan tätä niin paljon. Se vapauttaa myös multa energiaa keskittyä asioihin, jotka ovat mulle uusia ja haasteellisia. Ja voin kertoa, että niitäkin tosiaan on!

 

Kuvahaun tulos haulle cafe soma

 

Se mikä on ollu mulle yllättävän helppoakin on ollut juuri luotto henkilökuntaan. Ylipäätään elämässä mulla menee asiat niin, että ensisijaisesti välillä on aina luottamus. Se pysyy kyllä - ellei sitä turmella jollain. Olen aina ollut jollain tasolla hyvinkin naiivi ihminen, minua on ehkä suhteellisen helppo käyttää jopa hyväksi ja mulla on ollu pitkään miellyttämisen tarve ja halu olla kaikille kiltti. Elämä on kuitenkin osoittanu, että liika kiltteys ei kannata. Sitä antaa liikaa itestään, pettyy ja vihaa itseään kun meni olemaankin niin kiltti. Eli ei kannata antaa ylittää omia rajoja ja katkeroitua sitä myöten,  vaan pitää niistä kiinni. Mie olen todellakin oppinu elämässä ehkä joka asian kantapään kautta ja yritän kokoajan sisäistää sen, miten ei ainakaan pidä tehdä asioita ja miten ne vois tehä vielä paremmin ja järkevämmin. Samoja virheitä en halua tehdä kahta kertaa, sillä haluan mennä elämässä eteenpäin. Ottaa oppiläksyt todesta. Yhä vieläkin minun motto elämässä on että ei ole olemassa epäonnistumisia, on vain oppeja joilla on tarkoitus. 

 

image.jpg

 

Ja näitä oppeja on nyt tullut kovasti ikkunoista ja ovista. Mulla on tänäpäivänä monta uutta haastetta tämän isomman firmani kanssa. Ensimmäinen haaste on rajata oma aika. Puhelin soi ja sähköposti laulaa taukoamatta, silti koitan kokoajan järkeistää ajankäyttöä niin, että mieli ei sekoitu liikaa. Etten häröilisi liikaa sillä häröilen liikaa. Että keskittyisin olemaan läsnä hetkessä. Se on haasteellista, jos mikä! En oikein osaa sitä vielä, mutta kovasti yritän.

Toinen haaste on olla hyvä ja reilu esimies. Kuten olen sanonut työntekijöille, haluaisin olla esimerkillä johtava esimies. Semmonen mikä tekee samassa rivissä, samanlainen siivoojanhuivi päässä kampanisuja kuin kollegani. Mutta myös sellainen, joka osaa organisoida työt, etsiä työntekijöiden vahvuudet ja käyttää niitä, delegoida ne mitä kykenee delegoida ja on järkevää, sekä sellainen jolle on helppo puhua.  Pitää ymmärtää, että kokoajan me kehitymme, tilanteet muuttuu ja opitaan uutta. Se mikä tuntu oikealta ja hyvältä järjestelyltä syyskuussa, onkin vaihdettava toiselaiseksi. Emme ole 40 vuotta tontilla seisonut hotelli, missä mennään niinkuin on menty viimeisin vuosikymmen ja esimiehelle on kaikki selvää pässinlihaa. Ei ole. Me ollaan ihan uus pikkunen paikka mikä vasta opettelee ja etsii paikkaansa. Mikään ei ole kiveen kirjoitettu ja tilanteet elää, koitamme elää siis mukana.

Ite koen olevani kannustava ja luotettava esimies, mutta samalla myös rakentavaa palautetta antava esimies. Annan palautteen heti, kaikki asiakkailta tulevat hyvät kuin myös kehitysehdotukset otan heti puheeksi. Taatusti on satoja tyyppejä lähipiirissäkin, joka tekisi työni paremmin ja olisi parempi, sen myönnän. En ikinä koe olevani se ainut, joka on oikeassa. Mutta mie opettelen tähänkin rooliin yhä syvemmällä tasolla ja teen parhaani aina siinä hetkessä, sen hetken tietotaitojen mukaan. Opettelen olemaan jämerä, topakka ja vaativa. Sitäkin tämä on, tietynlaista kovuutta ja se ei todellakaan ole ollu minun vahvuus, mutta kuten sanottu - olen yrittänyt ottaa opikseni ja tuohon suuntaan mennään kyllä. Ehkä mie joskus olen itsenikin mielestä osaava hommaani. Vaativa varmaan olenkin jo, sen varmaan aika moni allekirjoittaakin,  joka on töissä. Se johtuu siitä, että vaadin itseltänikin melko paljon, joten väistämättä vaadin myös työntekijöiltä. Toisaalta annan tosi paljon vapautuksia toteuttaa itseään, ideoida, kehitellä kaikkea ja muutenkin. Soma kun ei ole ketju, niin me voidaan tehä oikeastaan mitä vain! Hyvä esimerkki oli Halloween brunssi.. Keskiviikkona päätin, että semmonen brunssi toteutetaan lauantaina, torstaina se oli jo netissä ja perjantaina me se tehtiin ja lauantaina katettiin. Toki kun ollaan niin lennokasta sakkia ja halloween kun on halloween niin ainahan sitä joidenkin mieli pahoittuu. Sehän on selvä. Joillakin se pahoittu siitä, että oltiin auki yleensä (pitäisi olla kiinni pyhänä.. ) ja joillaki se pahoittu meän höpöstä brita- kakusta. Sen olen oppinut näinä reiluna kahdeksana yrittäjävuotena, että tein niin tai näin niin aina jonku mieli pahoittuu. Mie en voi kertakaikkisesti miellyttää kaikkia ja kaikki ei minusta pidä, eikä tekemisistäni. Syitä saa olla miljoona, niitä aina vaan on ja siihen on tottuminen. Se voi olla kuka tahansa, ja mistä aiheesta tahansa, niin aina joku kokee että on ollut huono juttu.  Sen olen oppinut nyt, että aina tarvi ees puolustustautua vaan voi vain olla.

 

Oppi on myös senkin ymmärtäminen näinä kauheina Isis-uutisten päivinä, kuinka kiitollinen pitää olla siitä, että saadaan olla ja asua täällä vielä suhteellisen Lintukotomaisessa paikassa. Kun miettii, ei vain Ranskan asioita, esimerkiksi Tunisian asioita, saa vähän perspektiiviä. Sinne rakennettiin valtava matkailumaailma, mutta sitten tuli sisällissota ja aseelliset riehuivat kaduilla tappaen viattomia siviilejä keskellä turismikeskuksia. Yks kaks koko matkailu tyrehtyi, hotellit jäivät tyhjilleen ja vastarakennetut ravintolat ovat siitä lähtien siellä ränsistyneet puhumattakaan ihmisistä, joiden elinkeinot katosivat ja perheet eivät saa enää kotiaan maksettua, sillä ei ole yksinkertaisesti työtä. Se on siis elävää elämää jossain, vaikkei ihan vieressä olekkaan. Pitää todella muistaa olla kiitollinen, kuinka hyvin meillä on asiat vielä. Tyhjästä ei pidä kitissä ja nipottaa, oikeasti on olemassa ihmisiä joilla on asiat huonosti ja meistä aikalailla kukaan ei kuulu siihen ryhmään. Ei saa pitää itsestäänselvyyksiä ja yhteen hiileen pitäisi puhaltaa. Niin yleensä elämässä, yheiskunnassa kuin ihan kivijalkatasolla ajateltuna täällä paikallisesti ja jopa työyhteisössä. Samalla asialla ollaan kaikki. Sillä että voidaan hyvin.

 

Mitäs muuta olen oppinut.. Sen että kotikin voi olla yllättävänkin suuri voimavara. Kotona on hyvä olla, kun on hyvä olla. Mulla on tällähetkellä valtavan iso dilemma. Se on se että on niin monta mukavaa paikka missä olla ja elää, on Kittilän Soma, Levin Soma ja Koti. Itseasiassa en ees toivo tähän ongelmaan ratkaisua. Juuri nyt on kaikki hyvin.

 

 

lauantai, 6. kesäkuu 2015

Kiitollinen

Tästä on aikaa kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Kohta vuosi! Heräsin siihen todellisuuteen nyt kun Kittilälehden toimittaja kävi tekemässä minusta juttua. Juttu oli kyllä hassu, mutta niin se taidan olla minäkin toisinaan ainakin :) Tuntuu että aika katoaa käsistä, enkä ehdi tehdä mitään. Vaikka totuus on, että ehdin valtavasti. Vaikka itse sanonkin olen jäätävän nopea ja tehokas. Siinä kun toinen käy vaikkapa piitkällä tupakalla, mie olen leiponut kakun. Se on oikeasti jopa tapahtunut tosi asia! Takana on nyt reilun puolitoista vuotta Somaa takana, yrittäjyyttä kahdeksan vuotta. Isä mulle aikanaan sanoi, kun hommaani lähdin eli avasin Helin Kanttiinin vuonna 2007, että älä tyttö luulekkaan yrittäjyyden olevan sadan metrin pikajuoksu. Se on maraton. En onneksi niin luullukkaan, sillä olen isän ja äidin sekä mummon pienyritysten kombinaatiossa lapsuuteni ja nuoruuteni asunut. Tiesin kyllä mitä se on ja silti lähdin. Ja lähden yhä. 


Kun yritykseni laajeni yksinyrityksestä sellaiseksi, että palkkasin työntekijän, koin kiitollisuutta. Siitä että minun idea on poikinu työpaikan jollekkin. Miten siisti ajatuskin näinä lama-aikoina! Isot käy yt-neuvotteluja ja minä pikkutyttö palkkaan ihmisen. Ihan heti se ei ymmärrykseeni mennyt, nyt jo enemmänkin. Käytännön työssä toisinaan harmittaa, kun itsellä yrittäjänä ei ole oikeutta vapaapäiviin, eikä ainakaan palkallisiin vapaisiin, lomista puhumattakaan. Työnantaja ei ansaitse koskaan vapaata, sen on maksettava itselle sijainen, jos se meinaa pitää vapaata ja olla vaikkapa kotona. Ja kotona olo on yhtäkuin paperityöt, tilaukset, sometukset sekä keittolistojen laadinta :). Oikeesti; minun yrittäjyys on ainakin ollu niin kokonaisvaltaista, että se on lähes syöny minut! Keitän kahvia somassa, leivon täytekakut, rupattelen asiakkaille, siivoan vessoja, tilaan tavarat, mietin tulevia tempauksia, sometan, askartelen kakkukoruja, hoidan deadlineja tilausten ja markkinoinnin puolesta, teen kirjanpitoa jne. Minun työ ei lopu koskaan. Mutta silti, onko se sitten hulluutta vai mitä, en vaihtaisi pois. Tykkään siitä, että työ on monipuolista. Kun mie saan asiakkaalta hyvää palautetta, mulla nousee iho kananlihalle ja tiedän saaneeni palkan. Ja sillä jaksan taas. Mie aattelin ansaita eläkerahat, en siitä pientäkin pienemmästä palkasta mitä viivan alle jää, vaan siitä, että teen nöyrästi niin pitkään Somassa töitä kuin koen sen mielekkääksi ja myyn sen sitten brändättynä niin, että sillä rahalla sitten elää eläkepäiväni nautiskellen vaikka kotisohvasta ja toivottavasti lapsenlapsista. Muutenkin minun toive on elää sellaista elämää, että tiedän nauttineeni siitä ja eläneeni arvojeni mukaisesti. Tehden toki aina parhaani tilanteen mukaan sillä ymmärryksellä mikä siinä on ollut. Toivon että saan elää terveen ja hyvän elämän, eikö meistä niin tee jokainen?  


Voimauttavia valokuvia/ Minna Sirviö

Soman taival on ollu tähän asti oikeinki hyvä. Siitä olen erityisen kiitollinen. Paikalliset ovat ottaneet sen vastaan tosi kivalla asenteella ja lähteneet jopa mukaan ideoimaan juttuja eteenpäin. Viimeksi tänään eräs neiti ehdotti karaoken järjestämistä Somaan! On ollu mukava lanseerata uusia tuotteita kuten burgereita ja raakakakkuja sekä erilaisia teemailtoja kuten muotinäytöksiä, kun tietää kitiläläisten tulevan mukaan matkaan. Mainettakin ollaan saatu muutamissa pikkujutuissa kuten Iloinen Yrittäjä-kisan finaaliin pääsy, Suomen kivoimmat kahvilat listaukselle pääsy ja viimisimpänä nyt Pauligin Paras Kahvila Semifinaaliin valituksi tuleminen. Siellä kun ollaan yhdessä maan 25 parhaan kahvilan joukossa niin saa oikeasti olla ylpeä. Missään näissä kisoissa (yhteenkään en oo siis ite hakeutunu/ hakemusta laittanu) ei ole voitto ollu tärkeä, vaan pienen ja uuden kahvilan mainosarvo sekä tunnetuksi tuleminen. Se on ollu upeaa. Kiitän kaikkia ja olen tosi kiitollinen kaikesta. Lisäksi olen saanu kunnian tulla kutsutuksi yheksi muutamasta työelämän edustajasta kehittämään uudenlaista, nykyaikaista, ravintola-alan koulutusohjelmaa. On hienoa, että koulutuspuoli tekee yhteistyötä työelämän, eli sen tahon kanssa minne nämä osaajat sitten tulevaisuudessa tulevatkin. Minusta tämä on hieno juttu, ja ilolla olen mukana. Siinäkin. 


Vaan tokihan kolikolla on aina toinenkin puoli. Keväällä olin tosi väsyny. Poltin oikeesti kynttilää molemmista päistä. Työ ei tekemällä lopu, sen nyt jo tiedän, ja mie olen Somassa loppuviimein se, joka katsoo, että kaikkk hommat on tehty, tilaukset on kunnossa ja ylipäätään vastaa kaikesta viimekädessä. Mie lomitan kaikkia, mutta tällähetkellä minua ei voi  kukaan vielä lomittaa. Olen opetellu mm. syömään oikein ja yritän myös parhaani mukaan kuntoilla. Nautin talvisin hiihdosta ja kesäisin rakastan lenkkeillä. Viime vuonna pidin reilun viikon loman tehden silti tilaukset ja vastaten työntekijöiden kysymyksiin puhelimitse lomaltakin. Teemakakkuja ei kukaan tee, jos en ole itse niitä tekemässä. Tänä vuonna aion pitää kahden viikon loman, mutta pidän huolen että opetan siihen mennessä mm. tilausten teon ja jäätelökoneen pesun henkilökunnalle jotta voin irtautua oikeasti. Minun oppi on vastuunantaminen ja vaatiminen sille, jolle siitä maksetaan, eikä tehdä itse kaikkea. Opetella olemaan korvaamaton. Mulla on muutenkin paljon oppeja nyt opittava. Kiltteydestä olen jo päässyt. En enää nöyristele turhaan, vaan kyllä itsestä ja työstä saa olla reippaasti ylpeä. Aikanaan kävin kaupassakin aamuseitsemältä, etteivät muut vaan näe minua, kun mulla hävetti olla minä. Itkin ja melkein maksoin asiakkaalle kakut takaisin, kun hän kipakasti ilmoitti kalakakusta löytyneen ruodon tai että ruusun väri oli liian pinkki. Onneksi, luojalle kiitos, olen päässyt noista ajoista ja osaan jopa nauraa jo itselle. Paljosta on tultu eteenpäin ja paljon on vielä silti läksyä edessä. Enkä siltikkään tule valmiiksi koskaan. 


hel2.jpg


Toinen asia mitä suren kovasti, joskus turhaan, joskus aiheesta, on poikani. Iiro on jo yhdeksänvuotias, mielestäni reipas ja hyvän arvomaailman omaava herkkä poika. Olen tosi ylpeä hänestä <3 Tuntuu vain, että aika hänen kanssaan on tosi vähäinen kun työ vie siitä paljon. Se surettaa, sillä lapsuus on niin ainutlaatuinen aika. Toisaalta taas olin Kanttiinissa arkityössä 8-15 koko Iiron varhaislapsuuden, joten en ole iltoja, viikonloppuja tai lomia ollut poissa. Saanut olla kotona ja en mie nytkään kaukana ole ja aina tulen illaksi kotiin. Monesti teen aamuvuoroa, jolloin pääsen jo neljältä. Lisäksi meillä on hieno ja tiivis lähipiiri, perhe, jossa on varmasti pojan turvallista olla. Toisaalta äidin työpaikka on aika rento, sinne voi tulla myös hengailemaan jos haluaa! Olen vaan tosi ankara itselle ja välissä luulen olevani huonoin äiti ja ihminen maailmassa, vaikka sydän tietää etten ole. Ei saisi olla niin julma itselle. Sekin on oppi mikä mulla on kesken. Olla armollisempi itselle. En ole täydellinen, yritän silti parhaani.


Vaan mitenpä tästä eteenpäin? Mitä seuraavaksi? Jos multa ois tätä viikko sitten kysytty oisin vaan sanonu, että tässähän tämä Somassa ja kotona hengaillessa. Aina ei kuitenkaan mene elämä niinkuin suunnittelee, tai itseasiassa se menee just niinku suunnittelee, se vaan tapahtuu ja eteesi tulee tilanteita jotka voivat pyöräyttää pakan ihan sekaisin. Mulla on Soman kans aina ollu hyvät vibat ja jotenkin tienny, että se kyllä menestyy, sillä se on oikeasti syntyny niin jäätävän prosessin tuloksena ettei siitä voinu tulla kuin jotain tosi vahvaa.  Lisäksi uskon enkeleihin sekä henkimaailmaan ja tiedän sillä olevan henkimaailman tuen takanaan. Somalla on minun silmiin sielu ja siksi miekään en lakkaa väsymästä sen kanssa sillä se antaa niin paljon. 


hel3.jpg


Kun perustin Soman, niin minä kuin moni muu näki sen itseasiassa jo ketjuna. Kun sie tuut Somaan, sie tiedät mikä paikka se on. Se ei ole abc, eikä esim HulluPoro. Se on Soma ja sillä on omat tunnuspiirteensä sekä luonteensa. Soma vois olla melkein missä vain, kunhan sen henkikin on Soma. Pelkät seinät ei riitä. Olen oppinu tässä parissa vuodessa, että koulutustakin tärkeämpää työssä mulle on tänäpäivänä ihmisen luonne. Elämänasenne ja asenne työhön. Ihminen ilman intohimoa on vain tyhjä kuori. Kun Soma tästä laajentuu, joku kaunis päivä, tuun tarvimaan useita uusia somia luonteita, jotka rakastaa sitä mitä tekee. Mie toivon, että vetovoimanlaki löytää teät ;D


Blogin kuvista.. Ne on ottanut Minna Sirviö, jonka kanssa prosessoin Voimauttaa Valokuvasta. Prosessi on ollut mulla taustalla jo usemman vuoden, kuvauksia on ollut kaksi ja tehtävistä työstän kolmatta. Ensimmäiset kuvat otettiin hiljaisuuden retriitiltä Pyhältä vuodelta 2011 ja nämä kuvat ovat puolestaan Helsingin reissultani puolentoista vuoden takaa. Kuvissa näkyy senhetkinen tunnelma, eli neljä kuukautta oli Soma ollu auki ja sitä ennen olin rakentanut sitä jo ties kuinka kauan. Väsymys näkyy ulospäin, eikä huijaa kameraa. Vaan ei sen pidäkkään. Kuva on mitä mallikin.