sunnuntai, 20. marraskuu 2016

Täytyy murtua, että voi syntyä uudestaan

Olen havahtunut viime aikoina siihen, että mikään ei ole oikein pysyvää. Kaikki menee eteenpäin. Koko ajan, niinkuin juna. Jos ikinä luulinkaan, että nyt olen saavuttanut jotain, pienen etapin eteenpäin mennyt, on tullut taas uusi haaste eteen. Uusi energiaa syövä tilanne ratkottavaksi. Tie vie eteenpäin ihan kokoajan. Juna kulkee vaan pysähtymättä.

Viime vuosi on ollu rankka. Niin rankka, että se on saanut  minut epäilemään jo itseäni ja mielenterveyttäni. Pää ei pysy mukana mitä vauhtia on tullut mentyä. Identiteetti ei ole ehtinyt mukautua ja muovautua perässäni. Kun mietin kuinka valtava vastuu on päällä ja kuinka kaikessa pitäisi olla tieto ja ymmärrys kaikesta, alkaa ahdistaa. En vastaa enää vain itsestäni enkä voi elää enää "go with the flow-tunteella", vaan minun on muokkaudutava työn mukaan. Opeltava valtava määrä uutta. On tuntunut todella yksinäiseltä olla osassani viime vuosi, en ole ikinä kokenut olevani niin yksin ja vihattu kuin mitä olen ollut. Se on ollu tosi rankkaa, vaikka kokoajan on tehnytkin parhaansa. Vuosi mukavuusalueeni ulkopuolella on jättänyt minuun arpensa.

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Ne jotka tuntevat minut, tietävät että painetta on monelta elämän suunnalta. Tämä on kuitenkin pääsääntöisesti blogi yrittäjyydessä, joten täällä keskityn siihen. Jos ikinä joku saa näistä jutuistani itselleen jotain, on se huippua. Muutoin tämä on mulle itelleni terapiaa tämä pohdiskelu täällä. Koen että tässä tiimellyksessä olen hieman kadottanut itseni, sen ilon ja energian millä olen tähän hommaan alunperin lähtenyt koska olen yksinkertaisesti väsynyt. Olen luvannut itelleni, että joku päivä mulla on vielä aikaa terapioida itseäni maalaamalla. Eikä se päivä ole edes kaukana. Rakastan sitä hommaa, enkä ole sitä ehtinyt tehdä enää vuosiin. Olen päättänyt, että isona minusta tulee taidemaalari. Maalaan omia naivistisia taulujani ja rakastan sitä. Mutta siihen tilaan päästäkseni minun on selviydyttävä ensin tästä päivästä ja huomisestakin. Luovuus nimittäin tarvii tilaa ja energiaa.

 

Reilu vuosi sitten ajattelin kun palkkasin Somiin uusia työntekijöitä, että mikäs tässä ollessa. Mie niin osaan tämän! Osaanhan leipoa ja keitellä kahvia ja olen ystävällinen - kaikkien kaveri, ja mulla monta hyvää tyyppiä duunissa. Ei voi homma kuin onnistua! Olenhan vielä ammatiltani ravintola-alan esimies, joten paperillakin pätevä pomo. Luin vielä jotain "hyvä pomo"- kirjoja ja olin että "peace of cake", nämä osataan kyllä. Vähän sitä tiesi tuolloin, josko yhtään mitään. Sen erotan tänäpäivänä, että kahvilatyöntekijä ja esimies on kaksi eri tehtävää. Olen sen oppinut kantapään kautta. Esimies on ihan ammatti, sillä ei ole mitään tekemistä kahvilan kanssa minun tapauksessa. Enkä ole sitä ammattia näemmä oppinut laisinkaan kolmessa ja puolessa vuodessa ammattikorkeakoulussa, vaikka olen sitä mukamas joskus lukenut sata vuotta sitten, enkä ole oppinut sitä edes yksinyrittäjän aikakautenani. En ole sitä oppinut mistään ennenkuin nyt käytännössä opin kokoajan. Virheistä saa parhaimmat opit, ei kirjoista.

 

Itse olen elänyt melko lasisen lapsuuden ja jatkanut samalla teemalla pitkällä iällä vielä aikuisenakin. Lyhennettynä voitaneen sanoa, että olen oppinut tulemaan toimeen ja pärjäämään, tekemään töitä. Siihen saa tosi hyvin ajan kulumaan. Olen kuin vesi joessa, menen sieltä mistä pääsen ja selviän kyllä aina. Se minkä olen myös omaksunut itseeni on, että on hyvä olla aina vähän varuillaan- seistä vahvasti omilla jaloilla, sillä on vaikeaa luottaa muihin kuin itteensä. Ainoa mistä voi olla varma on oma itse. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, missä räjähtää ja mitä kaikkea siitä seuraa, täytyy olla vahva jos alkaa tuulla. Ainoa keino miten tähän voi vähänkään itse vaikuttaa on olla kiltti, mukava, ei aiheuttaa ristiriitoja eikä ainakaan haastaa eripuraa. Näin elämä on helpompaa, eikä tule seurauksia. Ainoa, että näin ei kuitenkaan voi elää, mikäli meinaa elää elämisen arvoista elämää.

 

Tuolta epävarmalta pohjalla kun lähtee yritystä vetämään niin sepäs ei enää käykkään. Ei sitte niin ollenkaan. Viimeisen sanotaanko puolen vuoden aikana olen oppinut niin paljon asioita etten koe olevani enää edes sama ihminen. Koitan kovasti olla kovettamatta itteä, eikä esimieheys sitä vaadikkaan ja tahdon uskoa siihen, että muutos on ainoastaan hyvästä. Suurimmat suruni liittyvät ihmisiin, jotka on pettyneet minuun. Olen itkenyt useita öitä sen takia etten vain ole ymmärtänyt asioita, tiedostanut ongelmakohtia, osannut puuttua ja puhua avoimesti heti vaikeistakin asioista ja se on luonu pettymystä minuun. Miellyttäjän on ollut rankkaa olla "ei tykätty", etenki kun itse pitää näistä omista vihaajista. Minun on oletettu olevan vahva johtava, jolla selkeä suunta ja  visio sekä tarvittavat työkalut onnistumiseen. Kun ainoa mitä mulla on ollu oikeasti on rakkaus lajiin ja usko siitä, että kun tekee töitä oikein kovasti, niin hommat kyllä onnistuu ajan kanssa. Parhaimmat opit saadaan virheistä. Olen pyrkiny olemaan kuitenki itelle armollinen. Yhdenkin yrityksen pyörittäminen voi olla haastavaa ihmiselle, saatikka kahden. Jokainenhan voi tahollaan yrittää myöskin ja todeta luultavasti saman. Yritysgurut sanovat, että menee sen kolme vuotta ennen kuin toiminnot ja tavat vakiintuvat. Voidaan jo ottaa mallia edeltävästä toimintakaudesta ja onnistumisien kautta saadaan luotua puskurirahastoa kausivaihteluihin. Alku on aina haastavaa kun etsitään toimintatapoja ja malleja, saadaan selville kysynnän piikit ja laskukohdat ja osataan jo varautua niihin. Tämä on todellista tarpomista ja selviytymistä näin alussa, ja joka päivä pitää muistuttaa itseä miksi tätä tekee ja mihin kohti menee. Olen kateellinen yrityksille, jotka on jo selvinneet pidemmälle - työnanjayrittäjille, joilla on kokemusta jo vuosikausia, jopa kymmeniä. Jotenki nekin on päänsä pitäneet kasassa, kyllähän minunki pitää pitää. Täytyy oppia blokkamaan tunne, oli se sitten viha itseä ja omaa osaamattomuutta kohtaan, pelko tai ahdistus ja antaa sen tulla että mennä. Ei saa tarrautua siihen ja antaa sen jäädä kytemään omille käsille. Ei saa olla liian raaka itselle. Pitää muistaa se mitä kohti oli menossa. Pitää muistaa kuka oli ja mistä tuli ja miksi hommaan lähti. Olla armollinen itselle ja ottaa oppi. Se oppi kun on olemassa siellä joka helvetin epäonnistumisessa, tilanteessa, ihmisessä ja ristiriidassa mitä tielle laitetaan. Ne on kuin lahjoja sulle, että ota minut ja lue läksysi. Tarvit sitä oppia taas kun etenet seuraavaan haasteeseen.

Tämän viimeisen kahdentoistakuukauden jälkeen olen nyt miettiny, että missä menee ihmisen henkisen kapasiteetin raja. Missä kohti voi sanoa, että nyt riittää ja sulatella siihen asti tullutta tavaraa. Missä menee se raja, mitä toinenkaan ihminen voi ylittää kanssasi toimiessa missään tilanteessa ilman, että se on yksinkertaisesti väärin eikä hyväksyttävää. Jossain se menee kuitenkin. Mulla se meni siinä kun huomasin etten nuku ilman melatoniinia ja vaikka nukun, niin herään jo muutaman tunnin päästä, en keskity mihinkään kunnolla, häröilen ja puuhastelen vailla päämäärää, stressaan, en ole henkisesti läsnä. Syke on liian korkealla koko ajan. Suorittaja ja miellyttäjä ei enää toimi vaan ne tuovat lisää ongelmia. Kone ei pysähdy vaikka käsken sen pysähtyä. Se ei rauhoitu, sillä se ei osaa rauhottua. Olen tarvinnu apua ja olen onnekas, että olen sitä ymmärtänyt myös hankkia. Tänä pävänä teen helvetisti töitä sen eteen että asetan rajoja, niin itselleni kuin kanssaeläjilleni. Koitan kaivaa kaiken keskeltä sen Helin takaisin, ryhdistäytyä ja nostaa selän suoraksi. Jatkaen matkaa taas uudelleen.Pitäs antaa löysää itselle ja ymmärtää myös itseä. Olla hellä ja armollinen itselle, muistaa ottaa aikaa itselle ja hemmotellakkin joskus itseä. Olen oppinu että avunhakeminen ja sen vastaanottaminen ei ole häpeä. On vahvuutta tunnistaa omat heikkoudet ja ymmärtää oma rajallisuus. Kukaan ei ole valmis seppä eli minun tapauksessa esimies syntyessään, ei kukaan yritys täydellinen paketti aloittaessaan. Täytyy olla pitkäjänteinen. Täytyy myös ymmärtää, että me kaikki elemme omien toimintamalliemme mukaan, jotka olemme omaksuneet jostain tosi kaukaa, eikä me olla niitä suinkaan itse valittu. Ja että niiden toimintamallien muuttaminen vaatii tietoista, kovaa työtä. Täytyy olla läsnä hetkessä, jotta ymmärtää poimia ne hetket kun pitää toimia muulla kuin totutulla tavalla. Jos ei muuta toimintatapaa, ei muutu lopputuloskaan. Sama juttu jos laihduttaa; turha itkeä pulskittunutta olemusta jos ei muuta toimintamallia. Täytyy muistaa minne haluaa ihmisenä kurottaa, mitkä on ne omat arvot ja tehdä asioita sen mukaan. Täytyy muistaa focus.

 

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Olen tänään jotenki tosi paljon vahvempi kuin vaikka kuukausi sitten. Pieni aika näin äkkiseltään ajateltuna, mutta valtava harppaus eteenpäin mielestäni. Olen saanut työkaluja arkeen ja ongelmiini, niistä selviämiseen. Olen hyväksynyt sen, että minun pitää olla esimiehenä tietynlainen, jotta homma toimii. Liika tunteilu ei sovi töihin, eikä ystävyyssuhteet. Multa odotetaan eri juttuja töissä. Työ on työtä ja sellaisena se pitää pitääkkin. Yrittäjä ei ikinä voi täysin olla poissa "työmoodistaan" kotonaan ollessaankaan sillä se on elintapa mitä vain toinen kaltainen voi ynmärtää, mutta joku raja on hyvä olla jotta pysyy tasapaino. Muistan kun mulle eräs viisas nainen sanoi taannoin, että elämä on oppikoulu ja olet Heli nyt yläluokilla. Siltä minustakin tuntuu, olen kasvanu valtavasti ihmisenä ja yrittäjänä ja tiedän silti, että hyvin alussa ollaan. Lapsosen kengissä vieläkin. Elämä on todellakin opettanut nöyryyttä ja pidän siitä. Rakastan pohtia syvällisiä ja kasvaa. Elämä on tehty elettäväksi ja siinä oppiakseen paremmaksi minäksi. Mie haluan olla huomenna parempi Heli kuin olin eilen tai tänään. Enkä sen takia, että joku muu minusta pitäis enemmän vaan sen takia että pidän tuolloin itse itsestäni enemmän.

 

" Täytyy murtaa itse itsensä, että voi synnyttää itsensä uudestaan."

 

ps. Linkissä kaunis Jessie J:n biisi Who you are,  jossa puhuttelevat sanat näihin hetkiin. Vaikken ole musiikki-ihminen, olen huomannut saavani siitä paljon voimaa itelle.

https://www.youtube.com/watch?v=HCpr_10YzGg

 

 

tiistai, 27. syyskuu 2016

Oivalluksia

Tästä on nyt vuosi kun Levin Soma on avattu ja kolme Kittilän Soman avaamisesta. Oon saanu aaltoina vyöryn lailla oivalluksia viime aikoina ja miettiny pitkään kuin hitaalla ihminen voi käydä. Käyn tosi hitaalla toisinaan. 

 

 

Minun identiteetti ei pysy minun spontaaniuden mukana, ei sitte millään. Teen asioita tänään ja mietin niitä kuukauden päästä kun tulee hetki hengähtää. En vaan pysähy. Jos mie laitan kymmenen vuoden takaa elämän isoja asioita riviin, jotka on selkeästi vaikuttanu minun elämään paljon niin lista on aikamoinen.

 

2005 parisuhde

2006 lapsi

2007 yrityksen perustaminen

2009 ero

2009 talon osto

2011 talon iso remontti

2013 Kanttiinin laajentuminen Somaksi, rakentamista ja tulo työnantajaksi

2013  uusi parisuhde --> uusperhekuvio

2015 Soman laajentuminen Leville, rakentamista ja nyt jo useampi työntekijä

2016 baaripuolen avaaminen ja lopettaminen

 

Eli siis lähes joka vuosi jotain isoa olen toteen saattanu ja muu aika on mennyt suunnitteluun ja niiden käytäntöön panoon. Tämä on ollu niin hektistä että nyt, vuonna 2016 kun en luo mitään uutta,  kun vain katson taaksepäin mitä olen tehnyt ja miten elänyt, niin en voi olla kuin armollinen itselleni. Olen kuitenkin selviytynyt.

 

Olen aina ollut tyypiltäni tekevä suorittaja, töissä etenkin. Olen rakastanut kahvilan pitoa ja asiakkaita ja mennyt fiiliksen mukaan aina tekemisissäni ja elämässäni muutenkin. Käsitellä en ole välttämättä ehtinyt kaikki isoja asioita, niinkuin olisi ehkä hyvä ollut, mutta lopputulos on kuitenkin se mistä pidän tällä hetkellä. Olen oikeastaan ihan innoissani saappaissani oppimassa uutta enkä haluaisi olla nyt toisaalla tai toisissa tehtävissä.

 

Koko elämähän on yhtä oppia, ja jokaiselta kanssakulkijalta voi ottaa oppia jos vain haluaa. Mulle sitä oppia on tullut nyt vaan niin paljon, että on mennyt aikaa sen sisäistämiseen. Kaikkea en ole mitenkään saanut heti tajuntaani läpi. Miten väärässä olenkaan ollut, että yrityksiä johdetaan tosta noin vaan, tekemällä paikanpäällä itsekkin suorittavaa työtä ja olemalla kiva kaikille. Luoda positiivista henkeä työssään mistä tykkää. Olen ollut niin hukassa kuin lumiukko ja niin yksin tehtävässäni! Viime ajat olen syventynyt tekemisiini ja tekemättä jättämisiini ahmien nyt kokemuksen pohjalle hieman teoriaakin tueksi ja tajunnut että mullahan on kahvila, jota ei ole johtanut kukaan. Olen ehkäpä ollut se luova ideoija siellä, jolla on kiva visio mielestään kivasta kahvilasta, ja jossa kaikki menee hyvin kun kuuntelen kaikkien toiveita ja koitan miellyttää. Kun minulta ois vaan ootettu jämäkkää johtajuutta, esimieheyttä. Ei kaveruutta. Jotain joka ohjaa ja vie hommaa eteenpäin, saneleekin miten tehdä toisinaan asioita. Mulla ei ollu mitään mitä antaa johtajana työntekijöilleni kuin ehkä positiivisen energian, silloin kun sitä oli väsymykseltä ja stressiltä jäljellä.  Päinvastoin minäpä päätin perustaa kesken sesongin baarin vielä, (mikä ei ollu yhtään minun juttu, mutta en miettinyt sitä kun vain tein), hajotin energiani, pahoitin siinä mieliä touhutessani  itselleni täysin vieraalla alalla ja löysin itseni inhoamasta itseäni. Lisästressiä toi henkilökunnan mitottaminen kesän yli kun lopetin baarin ja työsuhteet jäi kuitenkin voimaan kesäkuvioineen päivineen, mitkä Levilläkin oli meille ihan uus kokemus. Mutta opin kautta ja sitä kohti! Kaikki mikä on takana, on onneksi takana. Ja tämä päivä on puolestaan uusi mahdollisuus. 

File%2027.9.2016%2013.37.52.jpg

Sisäistänyt viimeaikoina muuten senkin, että on tosi haastavaa johtaa yritystä jos on jo itsensä kanssakin ongelmia. Jos en saa johdettua itseäni tekemään viikossa tiettyjä asioita, käymään salilla ja syömään terveellisesti. Tekemään kaikkia niitä oikeitten johtajien tekemiä laskemia ja seurantoja yritykseensä, organisoimaan ja kasvattamaan tulosta. Miten johdat kahta firmaa, jos et osaa johtaa sinua itseäsi. Et mitenkään. Ja kun johtajana pitäs osata olla olla kova, omata hyvät sosiaaliset taidot sekä verkostot, ymmärtää markkinointi ja muutoinki jatkuva muutos ja siinä mukana pysyminen. Pitäs vielä kattoa että töissä on tehot kohillaan, eikä luppotunteja ole. Nykyelämä vaatii tosi paljon työntekijältä myös, pitää olla kaiken osaava, nopea, hyvä paineensietokyky ja joustava. Luotettavuudesta ja ahkeruudesta puhumattakaan. Ei ole helppo kokonaisuus ei. Kenellekkään. Ja 

 

Oppirahathan on aina maksettava. Sanomattaki on alkanu olemaan selvää, että yritys ei toimi, jos sen perusasiat eivät ole kunnossa. Jos Levin Soman ensimmäisen vuoden tarkoitus oli selvityä hengissä ja ottaa vastaan virheitä, josta voi ottaa opikseen ( tämä toteutui kyllä) niin toisen vuoden tarkoitus ja tavoite on rakentaa pikkuhiljaa organisaatiolle toimintamalleja ja rutiineja, sekä parantaa avointa ja välitöntä kommunikointia, delegoida vahvuuksien mukaan ja kuunnella. Koulutuksessa opin tässä taannoin, että jos mikä hiertää firmassa niin ihan ensimmäiseksi johtajalla on peiliin katsomisen paikka. Näinhän se on, todellakin! Todennäköisesti siellä on organisaation peruspilareissa joku asia jäänyt huomaamatta tai sitten on vaan huonoa johtajuutta. Toki on aina poikkeuksia ja on henkilökemia- yms asioita, mitä toimintamallien muokkaaminen ei muuta suuntaan tai toiseen, mutta ne ovatkin täysin eri lukunsa ja niille harvoin voi mitään vaikka kuinka olisi hyvä esimies. On mukava nyt ymmärtää itse se, että kaikessa rytäkässä ja uuden luomisessa ei ole voinutkaan olla toimintamalleja tai pätevää pomia, vaan niitä luodaan nyt pala palalta. Kokemuksen pohjalta, mitä on tässä vuosi kerätty, Kittilän Somassa kolme vuotta. Tämä on jotenkin tosi armollinen ajatus ollu itsellekkin, en olekkaan niin epäonnistunut ollut vaan vasta-alkaja. 

 

File%2027.9.2016%2014.37.47.jpg

 

Nyt on vasta jotenkin ( yrittäjänä reilut 9 vuotta, työnantajayrityksenä 3 v) sisäistänyt sen, että esimiehen työ on ihan oikeasti työ. Siksi sen nimi on esimies. Kahvilatyöntekijä, missä roolissa olen työtäni oikeasti hoitanu kaiken ajan, on taas ihan eri työ. Ei minua siihen tällä hetkellä eniten kaivata vaan laivaan tarvitaan kapteeni. Erästä työntekijääni lainaten, kansimiehiä on kyllä, mutta jämäkkää kapteenia laiva kaipaa. Minä se en vielä ole, mutta olen alkanut opetella. Ihan lapsosen kengissä menen vielä, sillä en ole tästä oivalluksesta ei ole vielä kauhean kauaa. Paljon on kuitenkin jo saatu aikaseksi tälläkin uudella saralla, ja taatusti hommat menee tällä syklillä vaan parempaan suuntaan. 

 

Nyt on selkeä tavoite Somalla ensi kevääseen saakka. On organisaatio, joka koostuu täysin vanhoista työntekijöistä; sellaisista jotka on ymmärtäneet minua ja ovat olleet armollisia myös mulle minun uudessa työssäni. Jämäkkää johtajaa heillä ei ole ollut, mutta hyvin he ovat pärjänneet ja saaneet palaset toimimaan tahoillaan. Se on ihan sama kuin jos opetan uutta ihmistä täydellisen hääkakun tekoon. Ei varmasti heti synny virheetöntä jälkeä, mutta joka kerrasta oppii ja virheitä analysoimalla ne kitkee tulevaisuudesta pois. Sama minulla, olen uuden edessä ja opin kyllä hiljalleen. Virheistä parhaiten. Nyt on helppoa kun tiedetään hieman ihmisten ostokäyttäytymistä, voidaan ottaa järkevämmät aukiolot ja suhteessa siihen tarvittava henkilökunta. Koska naiset ovat olleet jo reilun vuoden talossa, he osaavat työn kyllä ja ovat jokainen sellaisia, jotka tykkäävät kanssani kehittää ja ideoida uutta. Lähen enemmän kuin innoissani uudelle kierrokselle! Mie tiän että siitä tulee hyvä.

 

Yksi asia mikä on huono työssäni esimiehenä on liika kiltteys ja epävarmuus. Ei saisi olla eikä näkyä etenkään. Ystäväni tässä taannoin ollessamme kävelyllä analysoi osuvasti, että mulla on huono tapa kumartaa ns. auktoriteettejä. Odotan lukeneilta ja kouluja kovasti käyneiltä paljon, sitten petyn jos ne eivät olekkaan niin hyviä kuin olisin sillä kokemuksella odottanut. Oli vähän ala kuin ala kysymyksessä, meidänkin ala. Jos tällainen ihminen neuvoo tai opastaa, ehdottaa jotain uutta, niin mie tartun siihen heti ajattelematta mitä mieltä itse olenkaan asiasta. Kait se kertoo omasta epävarmuudesta, kun ei osaa erottaa sitä mikä on oma fiilis ja mikä tulee toisaalta. Aika hämmentävää oli ymmärtää tämä, mutta tunnistin kyllä itseni. Eli omasta itsensä johtamisesta, omien päämäärien kirkastamisesta ja tavoitteiden ylläpidosta - siitä on minun tuleva vuosi tehty. 

 

Mulla on hirmu hyvä ja luottavainen fiilis kaikkeen. Oon tosi tyytyväinen työporukkaamme ja siihen missä ollaan tänä päivänä. Me sekoiltiin minun johdolla viime vuosi, mutta hienosti selvittiin ja nyt suunta taas eteenpäin. Jos joku ois kertonu mulle vuosia sitten kun yksinyrittämisestä lähdin laajentamaan mitä kaikkea haastetta se tuokaan tullessaan niin en ehkä olisi leikkiin lähtenyt mukaan. Mutta onneksi kukaan ei kertonut ja lähdin, sillä jostain on fiilis että pahin on nyt takana ja tästä ei hommat muuta ko lähe parempaan päin. Onneksi läksin <3

File%2027.9.2016%2014.38.13.jpg

maanantai, 15. elokuu 2016

Yrittäjänä introvertti

Olen paljon pohtinu omaa yrittäjyyttä sekä erilaisia persoonallisuuksia viime kuukausina. Jopa niin paljon, että halusin ihan itseäni varten kirjoittaa siitä tänne ns. julkiseen päiväkirjaanikin :) . Etenkin keväällä koin, että jouduin asioiden kasauduttua ja niiden tulviessa ovista ja ikkunoista sisään eteen haasteisiin, jotka johtuivat kaikki huonoista taidoistani kommunikoida. Mulla saattoi olla mielessäni hieno visio siitä miten asiat pitäisi mennä ja miten tulee toimia, mutta en saanut kaikkea ulos oikealla tavalla tai ollenkaan. Tämmöisestä seuraa luonnollisesti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia, mitkä on aina ikäviä asioita, etenkin kun ei ole ikinä tarkoittanut pahaa. Koska vastuu elämässä on kuitenkin kannettava, seuraukset on otettava vastaan, on mietittävä tarinan oppi ja otettava se vastaan nöyränä. Siitäpä tämä vyyhti oikeastaan lähtikin purkautumaan. 

 

Törmäsin sopivasti loppukeväästä ystäväni facebook-päivityksen persoonallisuustestiin, jonka tehtyäni minulle aukesi oikeasti  uusi maailma. Kuukausien jälkeen, lukuisten artikkelien, kirjojen ja muiden samanmoisten kanssa jutellessani olen alkanut ymmärtää niin itseäni kuin kanssaeläjiäni yhä enemmän. Tämä blogikirjoitus kertoo havahtumisesta omaan introverttiyteeni.  Minun piti oikeiasti kasvaa 37-vuotiaaksi tietääkseni että olen introvertti ja että ne piirteet, mistä olen itseäni aina soiminut ja yrittänyt koittaa väkisin muuttaa itseäni, ovatkin ihan ok. Introverttiys tarkoittaa sitä, että jaksaaksesi arjessa, latautuaksesi häslingistä, tarvitset yksinoloa sekä asioita, mitkä voimaannuttaa sinua. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie introvertiltä energiaa. Ekstroverit puolestaan saa energiaa kun on tapahtumia ja ihmisiä ympärillä. Massatapahtumat, jatkuva ohjelma,  täyteen buukattu kalenteri, isoissa ryhmissä oleminen sekä puhelin (joka soi) saa minut vain stressaamaan. Nyt kun mietin elämääni niin alan ymmärtää, että näinhän se on ollu. Kaikki nämä vuodet. Aina olen tsempannut ja jaksanut häslingit, mutta ollut sen jälkeen ihan poikki. Jossain vaiheessa vain olen hukannut itseni enkä ole ymmärtänyt, etten tarvi olla sosiaalinen aina. Ei aina jaksa. Etenkin viime kevät oli kyllä ihan liikaa, kaikinpuolin. Niin monta asiaa tapahtui yhtäaikaa monella erillä elämän osa-alueella, niin paljon ihmisiä, vaihtuvia tilanteita, piti tietää kaikesta kaikki vaikka en tiennyt mistään mitään. En oikeasti meinannut pysyä perässä. Jo pelkkä yrityksen laajentuminen monine työntekijöine oli semmoinen rutistus, että on ihme että olen järjissäni tänään. Mie en ole ollut perehdyttäjänä hyvä vaan mulle sattui (valitsin itse) hyvät työntekijät, jotka hoitaa homman kotiin tänäpäivänkin. Aika onneksi kultaa muistot ja nyt on jo hyvä itselläkin hengittää. Mie selvesin ja tulen selviämään vastedeskin. Näyttää jo oikein valoisalta, vaikka olin jo lähes luopumassa koko firmasta ja menemään toisaalle töihin. Niin se elämä heittelee vaan. 

File 15.6.2016 16.48.29.jpeg

 

Jotta ymmärtää nykyhetkeä, pitää katsoa vähän laajemmaltikkin. Lapsena olin vanhempieni ainokainen aina 24-vuotiaaksi. Voidaan siis sanoa, ettemme veljeni kanssa ole leikkineet samalla hiekkalaatikolla. Yksinolo ei ole ollut mulle koskaan ongelma, asuinhan talossamme tosi paljon yksinäni vanhempieni ollessa aina töissä yrityksissään ( kyllä, samaa kaavan jatkan minäkin - tiedostan ja koitan tehdä asialle kokoajan jotain ). Meillä kävi paljon kylän muita lapsia ja olin siinä mielessä tosi sosiaalinen ja tullut aina toimeen kaikkien kanssa. Vaikka olenkin enimmäkseen introvertti, on mulla myös vähän ekstrovertin piirteitä - ollut aina, nyt kun miettii. Pienissä määrin ainakin. Lapsena leikit olivat lähes aina mielikuvitukseen pohjautuvia. Muistan kuinka tein itse lautapelejä, piirsin niin nappulat, nippulat kuin pelirahat niihin itse. Olin tosi luova lapsi, leivoin ja ompelin kanavatöitä, gollegepuseroita - milloin mitäkin. En tarvinnut näihin aina kavereita vaan itsekseni toosotin menemään. Nytkin haaveilen siitä että joku päivä saan valaa savea ja tehdä omannäköisiä motteja. Se ois minusta huippua. Jokunen vuosi sitten maalasin posliinia, mutta kerho on sittemmin loppunut ja taitaa kaikki minun maalauskaveritkin olla jo mullan alla :D . Mutta nämä oli kivoja harrastuksia. Sai olla mukamas sosiaalinen ryhmässä, mutta taapertaa oman työn kimpussa ja ajatukset siinä. Me like <3

 

Alakoulussa olin myös yksinolija. Luokallamme oli neljä oppilasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen meistä tytöistä sai kehitysvammansa vuoksi omaa opetusta tukiopettajan kanssa koko ala-asteen ajan , pojat saivat omaansa ja minä sain ikiomaa opetustani. Olen oikeastaan opiskellut koko ala-asteen ajan yksinäni yksityisopetuksessa näin jälkeenpäin katsottuna. Alemmalla luokalla ei ollut yhtään oppilasta, mutta ylemmällä seitsemän. Heitä oli siellä viisi tyttöä ja kaksi poikaa. En ikinä kokenut kuuluvani heidän joukkoon tai leikkeihin, eikä mulla ollut tarve siihen kuuluakkaan. Yksin oli oikein hyvä aina toisinaan. Muistan kun muut harmittelivat jos pitää jäädä kotiin viikonlopuksi, itse olin että jes -ei tarvi lähteä kotoa viikonloppuna. Jos pitää ylipäätään lähteä johonkin, juhliin tai reissuun, niin siihen pitää kerätä oikein voimia monta päiviä että sitten saa kans lähdettyä. Tullakseen väsyneenä sitten takaisin. 

File 15.6.2016 16.52.14.jpeg

Muistan kuinka jo ala-asteella inhosin liikuntaa. Pelkään yhä palloa ja kaikkia urheilulajeja, joissa pallo lentää päin kovaa. Liekö joskus saanu kunnon täräyksen ja muisti mennyt kun moinen pelko on jäänyt. Tämä on outo juttu minustakin :). En ole koskaan ollut koulu-urheilun harrastaja, enkä ymmärrä muutenkaan urheilulajeista mitään. Minua ei kiinnosta urheilu eikä tulokset yhtään,  edes jääkiekon mm-kisat. Hiihto ja pyöräily on mukavia, mutta nekin on yksilölajeja. Olen yrittänyt kiinnostua monista itselle vieraista lajeista ja asioista ihan sen vuoksi, koska suurin osa kiinnostuu ja pystysin keskustella noista jutuista mutta ei. En kykene kiinnostua asioista, jotka ei ole minua. En vaan pysty. En pidä jännityksestä, en seikkailuelokuvista, mutta jos tulee joku tosipohjainen dokumentti niin nauhoitan heti. Rakastan lentoturmatutkintoja ja 4D-dokumenttejä. En ole ihmisenä myöskään ryhmäpelaaja tai joukkuepelaa, olen yksilösuorittaja. Muistan, kuinka en pitänyt koulussa myöskään ryhmätöistä - tein mieluummin kaiken itse. Minusta ryhmätöissä ärsytti se, että tunnolliset loppupeleissä tekivät aina tehtävän ja "ei niin tunnolliset" siipeilivät tehtävän mukana. Oli simppelimpää kun jokainen huolehti vain oman osuutensa ja saa kiitoksen siitä mitä itse teki, eikä siitä minkä kaveri teki. Minua ärsyttää kamalasti siipeily ja se että ei tehdä omaa osuuttaan. Muutenkin mulla on melko tarkkaan määritelty arvomaailma, jonka mukaan yritän tänä päivänä elää. Luotan ihmisiin heti ja ajattelen aina niin, ettei kukaan voisi olla ilkeä tai haluta pahaa mulle. Sitten kun joudun kantapään kautta oppimaan, ettei asia mennytkään noin niin sen jälkeen minun on vaikea enää  antaa uutta mahollisuutta. Jos maku menee, se menee. Tietoista pahuutta ja ilkeyttä en hyväksy, virheet ja erheet on asia erikseen. Niitä teen itsekkin ja tulen varmasti tekemäänkin. Sitten vaan on osattava pyytää myös anteeksi. Tätäkin tehnyt keväällä kyllä. 

File 15.6.2016 16.51.05.jpeg

Nyt kun mietin niin kaikki nuo on introverttilapsen piirteitä. Introverteiksi luen tänäpäivänä myös isäni, äitini kuin miesystäväni - olemme kokonainen introverttirykelmä oikeastaan :D . Näen niitä myös hyvin vahvalti omassa pojassani. Hän on myös yksinolija. Koulussa hän on yksilösuorittaja, joka ei niin välitä myöskään joukkuelajeista. Yritin vuosia saada häntä kiinnostumaan niin jääkiekosta, jalkapallosta kuin sählystä - koska niin muutkin pojat tekee - mutta ei hän kiinnostu. Ja nyt sen ymmärrän, ei hän ole sellainen joka innostuu tuon kaltaisista asioista. Hän tykkää lasketella, pyöräillä, toosottaa tietokoneellaan omia videoitaan, temppuilla trampoliinilla ja olla vain kotosalla. Hällä on ystäviä ja koulu menee hyvin. Ei siis mitään huolta, vaikkei kulkisikaan lätkätreeneissä - ei kaikkien tarvi ja ovat silti oikein hyviä sellaisina kuin ovat. Luksusta kotona on se kun olemme kaikki saman katon alla, kukin omissa touhuissamme. Minä saatan lukea kirjaa, mies katsoo telkkaria ja poika pelaa Mariota. Me olemme kaikki täällä läsnä, vaikkakin omissa maailmoissamme. Emmekä pidä sitä pahana, sillä ne sopii meidän luonteillemme. 

 

Se että nykymaailma hyväksyy enemmän ekstrovertit ja heidän sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ihannoidaan, introverttien pitää yrittää luovia ja omaksua ekstroverttien piirteitä selviytyäkseen tässä maailmassa sen odottamalla tavalla. Kaikki tukevat ekstoverttejä piirteitä, päiväkodit ja nykykoulu etenkin. Pitäisi toimia pienryhmissä, tehdä kimpassa projekteja ja olla joukkuepelaaja. Yksilösuorittaminen on lähestulkoon pahasta. Tutkimusten mukaan myös yritysten johdoissa menestyvät ovat  nimenomaan ektroverttejä eli sosiaalisilta taidoiltaan hyviä ja johdonmukaisia esimiehiä. Mie en ennen jotenki ole tajunnu tätä koko kuviota, mutta nyt kun mietin matkaani yrittäjänä alan ymmärtää. Ulkopuolinen voi hyvin pitää ja pitääkin minua varmasti ekstroverttinä. Olenhan kahvilayrittäjä joten minun on pakko rakastaa sosiaalisuutta. Olenkin introverttinä omaksunu hienosti ekstrovertin käyttäytymismallin ja olen työssäni oikeasti hyvin sosiaalinen sekä ulospäinsuutautunut. Ja kaikkea tätä olen oikein mielläni. Se ei silti ole minun persoonallisuustyyppini, vaan jo nuorena opittu käyttäytymismalli. Käyttäytymismalleja voi oppia ja omaksua, persoonallisuustyyppisi on ja pysyy.

 

File 2.6.2016 0.11.44.png

Silloin kun sairaalan kanttiinissa yrittäessäni aloin haaveilla isommasta kahvilasta, haaveilin vain somasta pikku kahvilasta, josta saisi kakkuja ja kahvia värikkäässä ja erilaisessa miljöössä tarjoiltuna. En mie nähny itseäni johtamassa monipäistä firmaa tai pyörimässä jakkupuku päällä toimistossa (näin perikuvana yrittäjästä) . Näin itseni hääräämässä siellä söpö essu päällä leipoen erilaisia luomuksia. Siitä ei mennytkään kuin muutama vuosi ja mulla oli tämä kyseinen kahvila. Ja ensimmäinen työntekijä. Reilu vuosi tuota kahvilaa niin löysin itseni luotsaamasta toistakin kahvilaa. Työntekijöitä tuli ja meni. Tuli todella paljon uutta, joka tuutista. Myös vastoinkäymisiä, jotka osan otin tosi henkilökohtaisesti.  Stressinsietokykyni kävi äärirajoilla. Minun introverttiyteeni kuulu se, että olen luova ja saan ihmiset innostumaan, luen hyvin eri ihmisiä  mutta en osaa enkä ole hyvä organisoimaan asioita. Olen idearikas, ja niitä ideoita singahtelee jatkuvasti laidasta laitaan. Aina en pysy itsekkään perässä, työntekijöistä nyt puhumattakaan. En ajattele  lähes koskaan voisiko asia toimia ja miten käytäntö sujuu - minä vaan teen. Katson sitten miten kävi. Tämä yleensä onneksi toimii niin hyvässä kuin toki pahassakin.

 

Introverttinä esimiehenä olen ollut luonnollisesti kiinnostunut myös työyhteisöni eri persoonallisuuksista. Minusta se on melko tärkeääkin, että esimies tietäisi millaisia ihmisiä on töissä, jotta voi ajatella työtehtäviä ja asioita sen mukaan, että kukin voi käyttää vahvuuksiaan työssänsä. Meillä on minun mielestäni suurinpiirtein puolet introverttejä, puolet ekstrovertejä. Ollaan myös puhuttu työyhteisössä tästä aiheesta monesti ja naurettu omille ominaisuuksillemme. Yleensä jos työparina on yksi yhtä piirrettä, vuoro yleensä jakautuu niin, että enemmän ekstrovertti jää enimmäkseen salin puolelle ja keittiöön menee leipomaan ja kokkaamaan enempi introvertti tyyppi. Itse viihdyn molemmissa ja monesti minun rooli mukautuu työparini myötä. Lisäksi koen, että minun pitää välissä ihan tietoisesti olla kassalla. On kiva että saa rupatella tuttujen asiakkaiden kanssa, etteivät luule minun vallan kadonneen.

File 15.6.2016 17.33.27.jpeg

Huomaan että koska työ on niin sosiaalista koen olevani monesti älyttömän uupunut töiden jälkeen. Ei puhettakaan että lähtisin kylästelemään tai kutsuisin meille laumoittain ihmisia kahville. Ei. Sitä haluaa latautua ja olla vain. Minua stressaa jo yksikin palaveri ulkopuolisten ihmisen kanssa kalenterissa ja huokaisen helpotuksesta jos se peruutetaan. Tai sitten keksin suoraan sanottuna tekosyyn, jottei minun tarvitse sinne lähteä. En vain halua käyttää enää ainokaisia vapaahetkiä asioiden parissa jotka vie energiaani, ei anna sitä. Ei sillä että seura siellä olisi huonoa, mutta kun se sosiaalisuus syö jo ennestään tyhjää akkua vain - ei lataa sitä kuten ekstroverteillä. Jos en ota sitä latautumisaikaa edes väkisin, ei minulla ole mistä ammentaa. Introvertti kun tarvitsee voimaantuakseen sitä omaa aikaa, rauhaa, omia touhujaan yksin tai ihan läheistensä kanssa. Hän voi olla sosiaalinen ja on hyväkin siinä. Mutta ystävät ja kaveritkin menee vain pienissä erissä, muutama kaveri korkeintaan yhtäaikaa. En ole koskaan kyllästynyt tai tympääntynyt yksinäni, mutta porukassa pitkäännyn helposti. Monesti sanonukkin, että minun pään sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja siellä on kokoajan kauhea häslinki etten jaksa sitä enää pääni ulkopuolella. Enkä muutenkaan jaksa kilpailla puheenvuorosta äänekkäiden ekstroverttien kanssa, jotka tykkäävät olla huomion keskipisteenä ja nauttivat esiintymisestä. En  jaksa small talkia tai ympäripyöreää puhetta kun haluan heti puhua asioista mitkä on syvällisiä ja joilla on joku tarkoitus jollekkin edes. Säätilat ei kiinnosta minua yhtään, näen ne ikkunasta aamulla kun herään.  Jotku voi pitää ja pitävätkin varmasti introverttejä ylpeinä ja koppavina. Päinvastoin, me olemma syvästi tuntevia ja oikeastaan aika ujojakin. Meillä ei vain ole tarvetta tulla nähdyksi. Tämä onkin yrittäjyyteni yksi suurin paradoksi. Minun pitäs näkyä ja kuulua, mutta kun en haluais. Tämäkin minun blogimaailmanikin täällä Vuodatuksessa on minun oma maailmani, luulen ettei näitä tekstejä edes kukaan lue. Koen että kirjoittaminen voimaannuttaa minua ja minusta on mukava kirjoittaa miltä minusta oikeasti tuntuu. Täällä minua ei hävetä mikään, mitä sanon tai teen sillä en ymmärrä kuinka moni näitä lukee tai lukeeko kukaan. En edes välitä sellaisista tässä kontekstissä. Minusta vaan on vapauttavaa kun voin reilusti sanoa ja puhua asioista, jotka on mulle merkityksellisiä ja olleet jotenkin elämääni vaikuttavia. Blogissa on myös se hyvä puoli ettei minun tarvitse tyrkyttää itseäni tai yritykseni sanomaa kenellekkään. Inhoan tyrkyttämistä ja mainosten laittamista joka foorumiin joka päivä. Suurinpiirtein kerran viikossa laitan kylän puskaradioon jonku yritykseni viestin ja senkin teen kauhulla, sillä en tykkää siitä. Luotan siihen että ne jotka haluavat nähdä Soman uutisia, tykkäävät firman sivuista ja uutiset tavoittavat sitä kautta. Koen, että kaikista parasta on se, että jokainen ihminen saa lukea niitä tekstejä, blogeja mitä itse haluaa ilman että ne uutisvirtaa täyttää kokoajan. Jos ei halua, ei tarvitse lukea. Siksi tämä blogimaailma on minusta mukava. Perustuu molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen.

 

File 2.6.2016 10.39.53.jpeg

Introverteillä on myös yksi jännä piirre, mikä on erittäin vahva myös itselläni. Puhelin. Inhoan kun se soi.  Tai se ei soi oikeastaan, sillä pidän sitä äänettömällä lähes koko ajan. Outoihin numeroihin en vastaa useimmitenkaan ja yrittäjänä niitä outoja numeroita (ihan asiaakin soittavat :) tulee paljon. Varmaan menettänyt paljon asiakkaita tämän piirteeni takia...  Olen oikeasti tosi huono puhumaan puhelimessa, ja kaikki asiat voisin hoitaa mieluiten viestitse sillä niissä voin sanoa asiani niinkuin haluan sen sanottavan. Viimeksi kun vastasin outoon numeroon tulin ymmärtämättömyyttäni vaihtaneeksi puhelinliittymäfirmaa ja siitä tuli kauhean monimutkanen show korttivaihtoineen päivineen. Olin vain niin hopussa lopettamassa epämukavaa puhelua enkä keskittynyt kuuntelemaan mitä herralla oli asiaa. Nykyään odotan monesti että puhelin lakkaa soimasta ja laitan perään viestin, jossa sanoin etten kuullut puhelinta ja oliko jotain tärkeää asiaakin. En vain jaksa puhua, tai mulla on ollu just joku oma projekti kesken mikä vaatii keskittymistä. Mulle puhelin ei ole puhumista varten.

File 15.6.2016 18.49.30.png

Olen tutkinut enemmänkin tätä minun introverttiyttä ja etenkin INFP- ryhmääni, johon lukeudun. Hassua jos jollakin muullakin kolahtaisi samat piirteet :)  Infp tulee kirjaimista:

i  (introvertit) - saa energiaa hiljaisuudesta

n ( iNtuitive) - näkee toimintamalleja ja mahdollisuuksia

f ( feelings) - priorisoi ihmiset ja tunteet

p ( perceiving) -  vapaus ja joustavuus

 

 Vapaasti suomennettuna tämä INFP on filosofi, sopeutuva idealisti ja unelmoija.  Meidän huonoiksi puoliksi voidaan luetella mm. julma itsekritiikki ja tahto miellyttää muita. Olemme aika hiljaisia, meistä on vaikea saada otetta, itsepäisiä, etäisiä ja itsenäisiä emmekä osaa näyttää tunteita hyvin. Hyviksi puoliksi INFP:lle sanotaan, että olemme hyvin empaattisia, ymmärrämme lähes kaikkia ihmisiä, analysoimme asioita monelta eri kulmalta.Ystävinä olemme lojaaleja. Olemme lähteiden mukaan luontaisia johtajia.

 

Tämän tyypin esimiehen, joihin lukeudun, kompastelevat seuraaviin seikkoihin. Itseasiassa kun listan lukee, pätee se varmaan aika monen muunkin elämään :)

- liian monta asiaa hoidettavana, ei pysty keskittymään.

- liika äänet

- keskeytykset

- henkilökohtaisen elämän stressitilanteet

- jos joku uhkaa/loukkaa meidän arvomaailmaamme, minkä olemme luoneet

- liian vähän yksinoloa. Liikaa sosiaalisuutta. 

- työskentely ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä ajatella syvällisemmin asioita.

- oudossa miljöössä työskentely, jossa paljon vieraita yksityiskohtia sisäistettävänä

- suunnitelmien jatkuva kariutuminen, uusiksi meneminen

- se ettei ole selvää suuntaa

- harmonian puute

- kritiikki ja konfliktitilanteet

- se ettei pysty käyttämään omaa intuitiotaan töissä

 

Minun piirteisiin kuuluu se, että minulla on paljon kavereita, mutta vain aniharva oikeasti hyvä ystävä. Vahvimmat ystävyyssuhteeni ovat olleet oikeastaan nuoruudesta tai varhaisaikuisuudesta lähtien. Olen huono tekemään uusia ystäviä, sillä koen prosessin niin isona etten välttämättä jaksa panostaa niihin aikuisiällä enää niin paljoa. Aikuisiän ystävyyssuhteeni ovat ihmisten kanssa, joiden kanssa on heti puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä ilman salaisuuksia. Hypätty ne small talkit heti yli. Mulle laatu on määrää tärkeämpi. Ne joiden ystävä olen, olen sitä henkeen ja vereen. Salaisuuksia mulla ei oikeastaan ole, olen kuin avoin kirja ja hyvin sinut itseni kanssa, mitä nyt kroppani kans en varmaan ikinä täysin. Ei ole oikeastaan aiheita mistä en voisi puhua. Ystävänä olen myös "helppohoitoinen". Minun kanssa voi mennä kuukausia etten soita tai minusta ei kuulu, enkä vaadi sitä toiseltakaan. Jatkan siitä sitten mihin jäimme. Ymmärrän että meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme.

 

Ihmistyyppinä olen myös äärimmäisen epäjohdonmukainen. Saatan alkaa selittää asiaa ja kun juttu jatkuu, selitän jo kuudetta eri asiaa ja olen unohtanut mistä minun piti puhua. Olen sekava, kadotan ainakin kaksi tavaraa per päivä- vähintäänkin. Saatan katsoa kelloa kolme kertaa, enkä vieläkän muista paljonko se on. Olen myös aika armoton itselle, ja syyllistän helposti itseäni. Suren asioita pitkään ja rankaisen itseäni. Suren myös jos kuulen vaikka, että joku on sanonut että ei ikinä astuisi jalallaan kahvilaani. Suren ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni minulle tuntemattoman ihmisen vihan. Käytän aivan liikaa aikaa miettimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Haluaisin kovasti miellyttää kaikkia, vaikka tiedän kokemuksestakin etten ikinä siihen kykene. En koskaan koe tehneeni parastani vaan koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Olen ankara itselleni, mutta silti en ole perfektionisti. Odotan vain paljon itseltäni.

 

Henkilökohtaisesti koen että minussa on kaksi puolta. On se kova yrittäjä, joka soturimaisella asenteella menee eikä meinaa. Teen riskiratkaisuja, en pelaa varman päälle ja minulla on kova stressinsietokyky- olen tosi rohkea vaikka itse sanonkin. Luotan vaan johonkin korkeampaan, tiedä sitten mihin mutta mulla on olemassa valtava luotto tekemiseeni.  Sitten on se toinen puoli , 50 % lapsi joka kompuroi, ihmettelee, oppii uuttaa, ymmärtää kaikkia, on liian kiltti ja on epävarma kaikesta. Onnekseen sillä lapsen puolikkaalla on vahva lapsen usko, joka uskoo ihmeisiin ja siihen, että kun tekee töitä sydämellään ja nöyrästi ottaen opit vastaan, niin se kyllä pärjää ja jaksaa. On jännä tunne kuin vanha sielu ja lapsi keskenään toisinaan jylläisivät samassa kehossa. Se tuntuu oikeasti tosi hassulta välissä, sen oikein tuntee.  

 

Näitä kun on nyt pohtinut ja miettinyt ajan kanssa on jotenkin helpompi elää ja olla. Ymmärtää itseään ja muitaki.´Ei tarvitse yrittää hampaat irvessä jaksaa olla sosiaalinen vapaalla ja olla jotakin, koska "niin kuuluu" -  sillä niin ei kuulu. Voin vain olla minä ja ymmärtää että tämä on minun tapani olla ja elää. Tämä on minun ominaisuus, vika, mahdollisuus. Ja nyt kun ymmärtää enemmän omia heikkouksiaan, tiedostaa ne, voi jotenkin olla viisaampi ennakolta ja jopa välttää karikoitakin. Kääntää heikkoudet vahvuudeksi. Siitähän tässä elämässä kai on kysymys?

 

sunnuntai, 24. huhtikuu 2016

Ei niin helppoa kuin luulisi

Tänään päätin että terapioin itseäni kirjoittamalla tämän. Tästä tulee pitkä tarina, kun mielen päällä on niin paljon asioita. Kevät on nyt takana ja takki melkolailla tyhjä. Olo on jotenki tosi tyhjä ja väsynyt, kaikkensa antanut, mutta silti äärettömän positiivisella mielellä mie tulevaisuutta katson. Siispä vyyhtiä purkamaan.

 

Jos joku olisi mulle reilu vuosi sitten näyttänyt kristallipallosta, että mihin löylyyn lähden kun Soman laajennan, niin voi olla että olisin pari kertaa miettinyt. Loppukeväästä miettiny usemmmin kuin kerran, että näinköhän astuin liian suurin saappaisiin. Soman puolesta en ole ikinä ollut huolissani sillä sisimmässäni tiedän, että se kantaa ja tulee vielä menestymään. Lähinnä itseni puolesta olen ollut huolissani. Että kannanko minä itseäni kuinka pitkään ja missä minun voimat loppuu. Minun lähimmät ihmisetkin ovat olleet huolissaan, syystäkin. Sitä voi hyvinkin pitkälle näyttää reippaalta ja tehdä työnsä hyvin, ollen silti samalla äärimmäisen uupunut ja voimaton. Koen rehellisesti palaneeni loppuun talven aikana, mutta en vielä niin pahasti ettenkö jaksaisi työtäni hoitaa. Eli ihan pohjalla en siis ole vielä onneksi käynyt. 

 

Share.jpg

 

Mistä se uupuminen sitten on tullut ja miten se näkyy. Se on tullut siitä, että liian paljon tapahtuu yhtäaikaa ja jokapuolella. Siitä ettei ole mitenkään osannut siihen varautua. Kynttilää on ystäväni sanoja lainaten tullut poltettua molemmista päistä ja välillä keskeltäkin. Työnmäärä ja sen laajuus on osoittautunut hurjaksi ja uskon, että näytän yli-ihmiseltä monen silmissä todellisuudessa kuitenkin nippanappa selviytyessäni vain kun kaiken voimani siihen olen laittanut. Uupumus näkyy esimerkiksi siinä, että nyt kun antaa luvan hetken ajatellakkin asiaa niin alkaa itkettää. Para-aikaa tätä kirjoittaessani. Väsymys on melkolailla loppumaton, se ei lähde nukkumalla. Sen näkee kuvastakin, jonka nappasin tuohon ylös kymmenen minuuttia sitten. Kaikki pyörii työssä ja erilaisissa työasioissa. Niitä on miljoonia kokoajan tekemättä ja lista ei jätä rauhaan. Vaikka yrität olla läsnä hetkessä kotonakin niin mieli on tekemätömissä asioissa. Jo pelkkä herääminen aamulla siihen faktaan että sähköposti on taas täyttynyt, puhelin soi ja kaikilla on sulle asiaa. Nyt pitäisi jo tietää onko miten auki ja töitä ensi lokakuussa, mitä syksyn ruskanumeroon laitetaan ja koska ne piti ne terassiluvat hakeakkaan. Kukaan ei kysele onko sulla vapaapäivä tai miten jaksat, sulle on asiaa ja se on hoidettava mieluiten heti. Jos en vastaa just heti, että oliko se kokoustila vapaa niin huomenna se on jo myöhäistä. Nykypäivän olettamus ylipäätään, että sinun tulee olla kokoajan saatavilla ja läsnä sekä tehdä kaikki heti on raakaa.En voi mitenkään olla aina läsnä Levillä Somassa, Kittilän Somassa tai Soman baari-illassa. Kun on siinä hetkessä toisaalla, niin sehän on poissa toisesta. Näin se menee.  

 

Uupuminen näkyy myös monella tapaa kuten helvetillisinä mustina silmänalusilla, joiden peittämiseen saa aamulla käyttää vartin aikaa. Eräänlainen hermostuneisuus ja saamattomuus on läsnä koko ajan. Vaikka kuinka teet työtehtävä kerrallaan asioita pöydältä pois, ei työ lopu. Paperihommia on laidasta laitaan, ja koska olen epäjärjestelmällinen luonteeltani on ne tuskaa mulle. Olo on monesti kuin sähköjäniksellä, joka paukkaa asiasta toiseen keskittymättä loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Mie en tiedä voiko olla joku aikuisiän adhd- joskus tuntuu, että se on mulla :D . Uupumus näkyy lisäksi mm.epävarmuutena siitä, kuinka ensimmäisen kesän jälkeen käy kun ei ole tietopohjaa Levin kohdalta aikaisemmalta, jaksaako työporukka yhessä minun kanssa taajoa tätä ja olla yhtärintamaa yhteisen työn edessä. Ens kesänä laitamme varmaan vapulta juhannukseen kiinni, mutta tämä mennään kokeilunomaisesti kuitenkin auki. Voihan se olla, että muiden paikkojen mennessä kiinni meillä saattakkin käydä ihmisiä- ei sitä tiedä ellei kokeile. Vuoden teema on ollut oppirahojen maksu, joten teen sen sitten kunnolla kans. Mulla ei ole mitään pohjaa mihin verrata, ja mistä saada uskoa muuta kuin oma intuitio. Uupuminen näkyy epävarmuutena siitä, että osaanko hommani - opinko ikinä oikeasti hyväksi, vaikka otankin jokaisen vastoinkäymisen kiitollisena vastaan ja pyrin ottamaan siitä aina opin irti. Väsyneenä kun et jaksa olla aina positiivinen. Uupuminen näkyy siinä, ettei ole tullut huolehtdittua itsestään vaan asettanut työn ja muut ihmiset etusijalle. Oma itse tulee siellä jossain ja sitten sitä kärsii, on voinut huonosti. Olen syönyt huonosti, nukkunut huonosti, ollut huono ja ponneton äiti ja käynyt vain kaksi kertaa suksillakin hiihtelemässä, vaikka se on se minun juttu ollut joka talvi. Viime talvena myös lumikenkäilin, nyt olen vain stressannut riittääkö kaikille tunteja, osaanko tehä työvuorolistan toimivaksi ja riittääkö rahat palkkoihin- olenko mitottanut hlökunnan päin metsää. Meni koko talvi ohi ja kaikkina niinä päivinä olen "harrastanut" kaksi kertaa. Käynyt ystävän luona kylässä kaksi kertaa. Yhtään vapaapäivää en ole elänyt niin, ettäkö olisin oikeasti irtautunut työstä, käsitellyt jotain kautta työasioita ja se uuvuttaa. En ole jaksanut edes ajatella rentoutuvani kun en osaa tehdä sitä ennenkuin hommat on hoidettu. Eikä ne koskaan ole hoidettu. Yrittäjyys on nielaissut minut. Olen pyrkinyt vain selvitymään, yrittämään olla hyvä ihminen, yrittänyt miellytttää kaikkia onnistumatta siinä ja yrittänyt selvitä yrittäjän sadoista velvollisuuksista ja deadlineista. Olen ollut huonompi ison, joinakin kuukausina yli kymmenpäisen työporukan, esimies/johtaja. En ole osannutkaan kommunikoida täydellisesti kahden eri työpaikan, niissä molemmissa työskentelevien ihmisten kanssa. Mulla ei ole selkeästi ollu taitoa täydelliseen esimieheyteen, eikä edes tarkkoja ohjeita jokaista työvaihetta varten. Kaikki nämä on paremmin yrityksissä, jotka ovat ketjuja, valmiita ja jo aikansa pyörineitä. On ollut kuukausia kun olen kokenut olevani maailman huonoin ihminen ja esimies. Esimies kellä ei ole vastauksia on aika paska sen omasta mielestäki. Riittämätön ihan kaikessa. Loppukeväästä romahdin kotona neljänseinän sisällä henkisesti ja päädyin pyytelemään anteeksi olemassaoloani kaikilta. Tuntui kuin koko maailma vihaisi minua, eikä kukaan ymmärrä etten mie voi osata kaikkea heti. Kun minua pyydettiin Ilmarisen puolesta Iloisen Yrittäjä-kisan kummiksi Helsinkiin kuvauksiin ja haastatteluun, mietin ettei mulla ole oikeutta mennä sinne. Täysin iloisin mielin siellä en ollut, sen myönnän, vaikka ei se varmaan kuvista näy. Kokemus sinällään oli hieno ja muistan sen varmaan aina. Paljon uusia tuttavuuksiakin reissulta jäi. 

 

File%2023.4.2016%2013.53.01.jpg

 

Tämä mennyt talvi on kasvattanut minua varmaan yhen kymmenen vuotta. Olen fyysisesti vanhentunutkin saman verran. Olen oppinut sen karumman puolen myös ihmisistä ja vaaleanpunaiset lasit ovat kyllä tipahtaneet silmiltä. Vaikka olet itse reilu ja sanot asiasta niin kuin sydämessäsi koet, niin mielensäpahoittajia riittää. Jos et tee kirjallista sopimusta mistä tahansa asiasta, niin taatusti saat tuta ja hinnan maksettavaksi. Ja niin se pitääki, tyhmyydestä pitääkin sakottaa. Olen olettanut asioita, ajatellut että toinen ei ikinä toimisi, sanoisi niin, ja pettynyt. Luottanut toisinaan vääriin ihmisiin ja pettynyt. Surrut omaa sinisilmäisyyttä ja koonnut itseni. Eniten maailmassa minua surettaa kiittämättömyys. Se on sellainen, etten voi hyväksyä sitä. Ite teet asioita niin että toisella olisi hyvä olla, liiankin sinisilmäisesti. Ja ajattelet että toki se toinen toimii myös samoin niin ei. Koska olet nuori nainen, sinua käytetään helposti hyväksi. Sinua pidetään tyhmänä, mietitään etten mie ymmärrä kuitenkaan kun olen tämmönen tytönheitukka ulospäin. Kuvitellaan, että nyt kun tuolla on kaksi kahvilaa täytyy sen olla tosi rikas ja siltä saa mm. periä mitä sattuu ja ei se ole niin justiinsa kun se on yrittäjä. Mikä on niin väärin ajateltu! Minun kahvilat on vakaasti velkakahviloita ja velkarahalla pystytettyjä. Jokainen isompi lasku on aina suuri keikaus ja ilmassa on jatkuva kauhun epätasapaino. Ensimmäisen toimintavuotenivuoteni tarkoitus kahden kahvilan pitäjänä oli selkeästi vain selviytyä hengissä. Tehdä pussikaupalla virheitä, ottaa niistä oppia ja löytyy joku rytmi ja rutiini työhön sekä määritellä sitä mukaa tuotteet ja työporukka mikä jää toiseen kauteen. Ja siinä on onnistuttu! Ensimmäinen vuosi näytti mitkä pitää olla aukiolot, tuotteet ensi kauteen ja ymmärrys siihen mihin pitää panostaa ensi vuonna, kuten mainontaan, markkinointiin ja näkyvyyteen. Ensimmäinen vuosi näytti sen, mitä pitää tehdä toisin, että seuraavina vuosina sitten petrataan. Kasvetaan ja vahvistutaan. Kaikki yritykset lähtee jostain, nollasta on lähetty jokaisen kohdalla joskus. Se pitää ymmärtää, että heti ei olla valmiita ja armollinen pitää olla itselle.

Share%20%281%29.jpg

 

Esimieheys jo aikaisemmin on opettanut mulle kantapään kautta paljon asioita. Olen tehnyt sellaisiakin typeriä asioita kuin taannut lainoja, jopa edunvalvontasopimukset tehnyt toisen hyväksi. Ajatellut että jos minä olen reilu, sinä olet reilu. Olen ollut täysin amatööriesimies typerine virheineni ja ansainnut täysin moitteet mitä saanut. Nyt uusi aika Levin myötä opetti mulle, että johtaminen on taitolaji, jossa olen ihan lapsenkengissä, mutta jossa ehdottomasti haluan kehittyä! Jotkut lukee johtajuutta vuosikausia ja harjoittelee sitä, itse hyppäsin siihin lapsenomaisella ajatusmaailmallani. Avoimuutta ja kommunikointia on kehitettävä kokoajan. Vaikka ne asiat onkin minun päässä, on saatava ne jotenkin järkevästi myös ulos kaikille. Moni asia vasta muovautuu ja suurin haaste onkin ehkä se, että kaikki muuttuu koko ajan. Asia saattoi olla toimiva pari viikkoa sitten, mutta nyt se ei enää olekkaan. On siis muututtava ja muokkauduttava koko ajan tilanteen mukaan. Se on raskasta, myös henkilökunnalle. Haluaisin myös ettei kukaan työntekijäni ikinä kokisi olevansa eriarvoinen muiden suhteen. He ovat mulle jokainen aivan yhtä kullanarvoisia ja koenkin olevani huippuonnellinen jokaisesta <3 Koska olen itsekkin enemmän tekijätyyppi, on itse johtajuus mulle tosi vaikeaa. En osaa edes käyttää exeliä saati olla analyyttinen ja tiukka! Virheeni on että tykkään liikaa ystävinäkin työntekijöistäni, enkä osaa ollenkaan ajatella heitä "vain" työntekijöinä. Pitäisi olla kova, kovempi kovin jos meinaisi oikeasti menestyä. Toisinaan miettinyt, että jos olisin rikas palkkaisin kunnon esimiehen yritykselle ja olisin itse vain töissä. Se olisi helppoa, saisin vain keskittyä työhöni ja kun ovi menee kiinni niin tiedän että joku huolehtii työvuorot, tavarat sinne, keksii ja markkinoi tapahtumia, huolehtii laskut ja kirjanpitäjälle tositteet ja työtunnit ja minä tyttö vain kävisin töissä ja nostaisin palkkaa. Olisi joku, joka tietäisi minun vision ja suunnan minne haluan mennä ja olisi analyyttiinen, osaisi lukea lukuja ja tietää miten lähes kymmentä naista johdetaan, ilman että yksikään mielensä pahottaa. Olen myös ääneen pohtinut ja vakaasti miettinyt joskus kuka ostaisi Soman ja jatkaisi yrittäjänä, jos minun pää ei kestäisikään. Mie uskon, että jonnekkin pääsisin töihin täällä kyllä. Toisinaan on vaan niin ikävä aikoja kun sai mennä kahdeksaksi terveyskeskuksen Kanttiin, keitellä kahvia vanhuksille ja leipoa mitä hassumpia teemakakkuja ajan kanssa. Olla vastuussa vain ja ainoastaan itsestäsi ja omasta toimeentulosta. En ympärivuotisesti kuuden muunkin. Työt eivät tuolloin tulleet kotiin ja oli aikaa harrastaa. Kävin jos mikälaisilla Kansalaisopiston kurssilla ja olin luova. Nyt nuo kaikki on jääny ja silti minusta tuntuu että annettua ihan kaiken mitä minussa on, mulla ei ole mitään. Tätä on uupuminen. Sitä ajattelee noin, vaikka se ei ole niin. Tässä tehdään nyt pitkäjänteistä työtä ja kuuluu asiaan. Silti se elämä tuntuu toisinaan tosi raskaalta ja lohduttumalta.

 

03%2C03-10%20008.jpg

 

Se mistä olen todella kiitollinen on se, että mulla on yhä upea vakituinen henkilökuntani, joka on jaksanut olla mukana minun kanssa tällä opin tiellä ja uskon heidän ymmärtävän nykyisin myös ajatusmaailmaani enemmän. Ollaan palavereissa näistä puhuttu kyllä ja meillä on tiivis työverkko myös somen ryhmissä. Jokainen on huipputyyppi ja sanonutkin, että minun päätehtävä on tällähetkellä yrittää huolehtia, että jokainen saisi säilytettyä työpaikkansa. Koen että Somat tukevat osaltaan toinen toisiaan. Kun Levillä on sesonki, on Kittilässä hiljaisempaa. Ja päinvastoin. Kittilähotellin kiinnimeneminen joulukuussa loi meille paineita avata ilta-ajat viikonloppuihin ja toki me niin tehtiinkin. Oli hetki kun olimme yhtäkkiä liian hieno paikka ottamaan alkoholia ja toisaalta hienommille ihmisille olimmekin liian räkälä... Tästä syntyi sitten Somaolotila alakertaan, joka toimii loistavasti tähän ongelmaan. Alkon myyminen aina synnyttää mielipiteitä, vaikka mekin sitä on myyty melkein alusta saakka. Niitä mielensäpahoittajia ja juottolaksi kutsujia riittää mutta toisaalta, ne on ihmisiä jotka eivät ole meillä ikinä muutenkaan käyneet. Ne on näitä pikkukylän vitsauksia, teet niin tai näin, teet väärinpäin. Kukaan ei huomioi, että olen omalla henkilökohtaisella riskillä työllistänyt aikamoisen määrän vakituisesti ihmisiä eli tuonut sitä kautta veronmaksajia kuntaan. Eikä tarvikkaan, en  mie sitä oletakkaan. Joskus aivan tuntuu, että ootetaan koskakohan menee nurin ja haetaan ongelmia. Mie en vaan jaksa käsittää näitä ajattelijoita, mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu kun noin mietitään? Miksei voi kannustaa ja yrittää osaltaan tukea? Jos en osaa jotain asiaa, pitääkö siitä kivittää ja kääntää selkä?  Sehän on kaikki yhteisön parhaaksi monin tavoin kun kylä elää ja voi hyvin?  More is more meille kaikille. Minusta on itestä huippua asua kunnassa, joka on yksi Lapin kasvavimmista ja kehittyvimmistä. 

 

Myös politiikasta, kunnallisestakin, voisin sanoa sanasen ja parikin. Siihenkin alkaa löytyä jo omakohtaista ymmärrystä ja näkemystä kun kokemus karttuu. Välillä aina hämärtyy se raja, milloin ollaan kuntalaisen/yrittäjän asialla ja milloin vain heitetään kapuloita rattaisiin ja tehdään asioista mahdollisimman vaikeita. Etenkin rakennuspuolen asiat tuntuu olevan melko kummallisia. Riippuu kuka käsittelee ja kenen kanssa hoitaa asiaa. Levin pikku etupihan kesäterassillekkin vaaditaan tupakkapaikkaa kun "juottolahan" se on. Just. Meän alkon myynti on ehkä 2% myynnistä siellä, joten pitkä matka on juottolaksi Panimon ollessa samassa talossa. Mutta yksi meillä on ihan paras tässä kunnassa, se on elinkeinoasiamies- hän on ihan huikea. On kuntalaisen asialla niinkuin jokaisen siellä olevan pitäisikin! Ja mitä tulee isommalla mittakaavalla katsottuna niin valtiokin voisi myös miettiä osaltaan miten tätä maata lähdettäisiin nostamaan. Se ei varmaankaan ole ostovoimaisen väestön palkanlaskeminen, vaan yksi voisi olla se, että tuettaisiin mm. meitä pienyrittäjiä teoin jotka auttaisivat työllistämisessä. Ei meitä nyt nosta pelkkä viennin tukeminen tai teollisuuden isot yritykset. Nehän pitävät yt-neuvotteluja tuon tuostakin. Nyt kannattaisi kohdistaa katse meihin pikku pk-yrityksiin, mitä meillä täällä Kittilässäkin on monen monta. Monta mahdollista työllistäjää tulevaisuudessa, jos sen riskit tehtäisiin vaan vähänkään inhimillisemmiksi. Se tukeminen ei  välttämättä tapahdu suoranaisin rahatuin, vaan pienentämällä sivukuluja, jotka kuuluvat maassamme tiedettävästi maailman korkeimpiin. Vois olla ettei tuotantofirmatkaan veisi enää tuotantoa halpamaihin vaan työn ollessa edes vähän halvempaa jäisi työnteko Suomeen. Sillä jos mie ideallani työllistän jonkun, joka saa bruttopalkaksi 20 000€ vuodessa, maksaa se mulle x1,7 eli 34 000€ .Työntekijälle tilille tipahtaa tilille 15 000€ riippuen verotuksestaan ja kaikki loput 19 000€ menee tämän yhteiskunnan pyörittämiseen. Ei edes niihin kouluihin ja sairaaloiden ylläpitämiseen vaan iso osa julkishallinnon rattaiden pyörittämiseen. Sieltä sopisi karsia. Puolen vuoden aikana olen asioinut Somassa somasti mm. kaikkien rakennustarjastajien, oivatarkastajien, työterveystarkastajan, työsuojelutarkastan ja alkoholitarkastajan kanssa. Jokainen tehnyt siis ihan työtään ja kaikki me MaRa-alan yrittäjät koemme tämän, mutta onhan tuo viidakko kaikkineen melkoinen ja raskas. En usko että on turhia mikään, mutta onhan ne liioittelua monessa suhteessa.  Yrittäjälle jää myöskin yrittämisen riskin lisäksi vielä luonnollisesti alvit ja verot, joita ehdottomasti ei saisi periä ennenkuin yritys tuottaa selkeästi positiivista tulosta. Siinä tyrehdytetään kasvu melkolailla alkuunsa. Ei tarvi olla kovin einstain ymmärtääkseen miksi kovin moni ei ota riskiä ja lähde yrittämään. Pitää olla mieleltään hullu joka tähän lähtee. Minä oon lähteny, ja lähtisin varmaan uudestaankin koska niin vahvasti uskon juttuunu. Mutta ymmärrän niitä jotka eivät leikkiin lähde. Suuri, suuri ongelma mielestäni. 

 

File%2023.4.2016%2013.50.34.jpg

Vaan se siitä politikoinnista, turhan raskas laji jos lähtee liikaa miettimään kun omassakin elämässä on tarpeeksi pohdittavaa. Mietin tätä uupumista kirjanpitäjäystäväni kanssa tässä taannoin ja puhelin että kestääköhän minun pää tätä. Hän meinasi minut tuntevana, että jos se ei kestäisi olisin aikaa lopettanut. Vissiin se kestää sitten! En mie haluaiskaan lopettaa, mulla on hyvä paineensietokyky ja vahva usko tekemäänsä työhön ja työntekijöihini. Ne kantaa kyllä ja mie mielelläni tätä kasvatan heän kanssa. Tänä keväänä on ollut myös puhe henkilön kanssa, kenen kanssa ollaan suunniteltu Somasta franschingia eli sekin etenee tahollaan. Juridiikka on osa-alue mihin pitää tutustua ja muutenkin katsoa millainen paketti se olisi mitä voisi lähteä myymään. Tosi moni asia on avoin, mutta suunta selvä. Ajan kanssa ja kun uskoo että kaikki tapahtuu ajallaan niin mulla ei ole yhtään kiire tämän kanssa. Se tapahtuu kun on sen aika.

Huomaan vaan että minun mieli kaipaa lomaa. Viime vuoden kesäloma oli yhden ulkomaanlomaviikon mittainen kun palasin töihin sairaslomien tapahduttua. Olen periaatteessa kesästä 2013 saakka tuolla yhden viikon lomalla perustanut kaksi kahvilaa, laajentanut toisen ravintolakäyttöön ja selviytynyt. Minun parisuhde on myrskynnyt, ollut katkolla ja toki voi nyt paremmin kuin hyvin meidän saadessa uuden mahdollisuuden. Olen siitä niin kiitollinen <3 . Minulla on rinnallani tänäpäivänä vahva ja hyvä itsensä tunteva mies, johon voi luottaa ja joka on sanojensa mittainen ja kannustava. Niin monet itkut on tänä keväänä kuunnellut, kun olen vuodattanut ja yhä on rinnalla vaikka voitte uskoa että tässä löylyssä kuka tahansa nainen olisi parempi vaihtoehto kuin minä. Minulla on asiat oikeasti hyvin ja tiedän sydämessäni, että elämä kantaa. Ihana, kaunis  ja terve poikakin mulla on, josta on tullut työaddiktiäidin myötä pakosta todella itsenäinen ja vastuullinen. Vähän liiankin.  Aivan surettaa etten ole ollut niin hyvä äiti kuin hän olisi ansainnut mutta onneksi meillä on mummola vieressä, joka on auttanut koko tämän matkan ajan hänen kanssaan arkielämässä. Mie oon tehny parhaani ja pyrin hällekki opettamaan että jos sen tekee niin sen täytyy riittää.

 

Mie luulen että kun tästä kesästä ja syksystä selvitään ensi talveen niin kaikki alkaa olla voiton puolella. Tai sitten löydän itseni jälleen uutta luomasta. Mie en tiedä. Milloin minusta onkaan tullu tämmönen, epänormaali :D Kaikesta tuosta edellämainitusta haastavuudesta huolimatta mie yhä valitsisin olla yrittäjä, sillä tykkään että saan toteuttaa nyt tätä unelmaani mistä olen haaveillut. Ja että mulla on huippujengi sitä toteuttamassa kanssani. Yhä vielä mie näen itseni riskinottajana kuin työntekijänä toiselle, vaikka olen mie sitäki ollu monessaki paikkaa enkä varmasti huono sellainen ole ollut. Se vaan ei anna mulle niin paljon kuin se että voin panostaa juttuun ja katsoa miten se kasvaa ja kehittyy. Vähän niinkuin oma lapsi. Olen oppinu tänä vuonna niin paljon! Olen oppinut että olen kuin naarasleijona ja puolustaudun kyllä jos koen vääryyttä. Voin kaikesta huolimatta rohki olla ylpeä itsestäni  ja sanoa että hyvin mie vedän. Välissä väsyn, kompuroin, mutta nousen ja olen taas messissä mukana. Mie olen tullu selkeästi oppimaan tänne! Ei se kuka pääsee maaliin vaan se joka aina jaksaa nousta kun kaatuu. 

lauantai, 30. tammikuu 2016

Tilinpäätös

Näinhän se on, että kevättä kohti mennään taas. Sen tietää siitä, kun on sairastanut perinteiset flunssat ja aurinko alkaa jälleen pilkottaa horisontista. Jännä miten ihminen herää tuolloin yhdessä luonnon kanssa. Mie tykkään keväästä, etenkin tänä vuonna kun se on täynnä taas uuden oppimista.

image.jpg

 

Mennyt vuosi kun tuli päätökseen niin mulla on tapana aina tehdä jonkinsortin tilinpäätöstä. Ei vain yrityksessäni vaan itseni kanssa. Voi pohtia miten meni niinku omasta mielestä. Ja lujaa meni, sehän on selvä. Jos ihminen voisi tappaa itsensä työllä, niin ei varmaan minun kohalla kovin kaukana olla oltu. Mutta hengissä on selvitty ja oppeja on otettu roppakaupalla vastaan, Kun miettii tahtia niin tässä on tapahtunu paljon nopealla syklillä. Vuonna 2013 lokakuussa laajensin Kanttiinista Cafe Soman Kittilään ja tasan kaksi vuotta siitä avattiin ovet Cafe Soma Leville. Siinä kahden vuoden aikana en kyllä ehtiny hengittää ja juuri kun Levin Soma sai ovensa auki, tuli tieto että Hotelli Kittilä lopettaa josta syystä oli meidän aika laittaa myös tilamme tehokkaampaan käyttöön ja avata viikonloppuilloille baarimeininki. Eli jälleen byrokratiaa, viranomaisia, investointia ja joustamista. Sitä tämä on ollut kiteytettynä. Nyt työn alla on terassimietinnät niin Kittilän kuin Levin Somiin, sekä Kittilään alakerran suunnittelu. Nämäkin puran aina pieniksi paloiksi ja katson mistä lähden vyyhtiä aina purkamaan. Asia kerrallaan, päivä kerrallaan ne kyllä etenee. Tämmöisenä hetkessä eläjänä tämä on ollut mulle se vaikein pala tässä yrittäjyydessä; aina pitää olla askeleen edellä. Jos nyt eletään tammikuuta niin minun pitää itseassa elää jo pitkällä kevättä. Miettiä työvuoroja, työntekijätarvetta, tavaroita- mainostaa ja markkinoida. Jopa kesämarkkinoita! Sitä ei tavan tallaaja aina ymmärrä miten laaja skaala tässä täytyy hallita ja miten monta narua pitää kädessä pitää. 

image.jpg

 

Myös kahden a-oikeuksien kahvilan kirjanpito, organisointi, hallinta on täysi päivätyö. Joka viikko lasahtaa vuoronperään joku kahvi-tai kylmäkone rikki tuoden omia jännitysmometteja elämään. Sähköposti laulaa; kysellään Kätyrit kakkua, Frozenia, kokoustiloja, hääkakkuja, bussilastilliselle leipiä. kuin että pyydetään rahaa eri sponsorikohteisiin. Se on järjetön määrä mitä ihmisillä on asiaa kun olet ns. isompi yrittäjä, kuin vain itsesi työllistäjä. Ainaki mulla ero on huomattava vs. kanttiiniaika. Pelkästään kakkujenteon lisäksi työllistäisin itseni täysin jo noilla edellämainituilla ilman yhtäkään tuntia kassa/käytännön työtä. Siitä syystä olen nyt jäämässä itse pois työvuorolistoilta niin pitkälle kuin mahdollista, jotta voin keskittyä johtamiseen, markkinointiin, extraamiseen ja siihen työpaikalla olemiseen ja näkymiseen. Suunnannäyttämiseen, sillä sitä ei ole kenelläkään kuin minulla tiedossa mihin suuntaan mie näitä somiani vien. Esimiehenä voin todeta kyllä työntekijöideni olevan todella hienoja tyyppejä, ja jokainen antaa kyllä kaikkensa. Olisi taatusti heilläkin helpompi olla paikassa, joka olisi pyöriny jo 20vuotta ennestään verrattuna meän kompleksiin missä joka päivä on uusi ja erilainen. Mutta luulen, että he kaikki tykkäävät siitä, että päivät ovat erilaiset ja työnkuva vaihtelee. Se on yksi mikä somalaisella pitääkin olla, hyvä paineensietokyky. Jos sitä ei ole, työstä ei tule mitään ja pidemmän päälle organisaatio rasittuu. Ja organisaatiohan on just niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tästä syystä ja elämässä oppineena otankin aina heti puheeksi, jos tulee jotain parantamisen varaa tai kehitettävää. Kotiasioita ei hoideta töissä ja työt tehdään töinä, siitä mie olen tarkka.  Asiat ei muuten muutu jos niistä ei puhuta. Mulle tämä on ollu haaste sillä liian usein olen liian kiltti ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Mutta onneksi elämä opettaa ja se kyllä karisee kun tarpeeksi monta kertaa huomaa että se ei kannata. Esimiehenä olen aika vaativa, mutta reilu. Haluan johtaa esimerkillä, tee niinkuin minäkin teen. Olen valmis itsekkin kovaankin työhön, yrittäjänä en laske tunteja tai koska edellinen vapaa oli. Tekee pahaa sellainen. Mie en tarvi tuhansia euroja, että voisin vain hengailla kotona tekemättä mitään eikä raha tee minua onnelliseksi (tekevä ihminen kun olen luonteeltani), mutta mie haluan nähä Soman menestyvän ja ihmisten siellä sisällä viihtyvän työssään. Sekä onnellisia asiakkaita tottakai! Mulle Soma on jo elintapa, ei se ole työ mulle. Tätä en kuitenkaan vaadi työntekijöiltä vaan katson, että työntekijät saavat ansaitut vapaansa ja ettei kukaan väsytä itteään liikaa. Se on myös oma tavoite tälle vuodelle. Minun tavoite ei myöskään ole mitenkään rikastua tekemälläni työllä vaan tulla toimeen. Saada itsekkin samat oikeudet ja vapaat kuin jos olisin työntekijä. Ehkä tänä vuonna mie saa kunnon kesäloman sitte 10 takaisen äitiyslomani sillä edellisvuosina en ole pystynyt sellaisia pitää. Se on sellainen mihin mie nyt pyrin. Miten mie saavutan sen, on ollut näkemällä työntekijöissä tiettyjä vahvuuksia ja delegoimalla heitä työtehtäviin missä ovat erityisen hyviä ja antamalla täten vastuuta. Levin Soman ajatus oli alunperinkin että se ei saa henkilöityä minuun vaan tärkeintä on että siellä on hyvä henkilökunta. Että se profiloituu nimenomaan hyvään palveluun. Ja siinä mie olen onnistunut. Siellä on huikea henkilökunta, johon luotan kuin kiveen ja kun katsoo esimerkiksi TripAdvisorin palautteita niin lähes poikkeuksetta jokaisessa on maininta " good service, friendly staff"- ja tästä mie olen niin ylpeä! Kolme seitsemästä työntekijästä on vain Levin Somassa, kaikki me muut pyörimme suvereenisti molemmissa Somissa. Kittilässä on kassalla hyvä tuntea kyläläiset ja mulle on tärkeää, että tuttuja asiakkaita puhutellaan ja ollaan kiinnostuneita mitä sille asiakkaalle kuuluu. Tyly asiakaspalvelu saa minut raivonpartaalle ja siitä saa kyllä heti puhuttelun, se on varma. 

 

Meillä oli pari viikkoa sitten "pikkujoulut" ja ns. onnistumis-ja kehityspalaveri somalaisten kanssa. Pohimma omia vahvuuksiamme niin työntekijöinä kuin yrityksenä ja sitä missä ja miten kukin haluaisi itseään kehittää työelämässä. Miten Soma taipuu näihin ja missä haluamme olla esim parin vuoden kuluttua. Oli jännä ja ihana nähä sitoutunut henkilökunta yhessä linjassa minun kanssa. Mulla on oikeasti olo, että meistä voi tulla mitä vaan! Tässä opimma nyt taas tämän kevään ja ens kesän, otamma virheet vastaan kiitollisina ja katsomma aina eteenpäin. Vastikään kuulin muuten, että Helsinkiin avataan Ravintola Soma, mutta pienen harmituksen jälkeen päätin, että ei se haittaa! Sehän saattaa olla vaikkapa positiivista myös Café Somalle! Eihän sitä tiedä. Mulla on kuitenkin yhä tarkoituksena laajentaa Somaa muuallekkin Suomeen ajan kanssa. Ja kyllä myös Helsinkiin. Ollaan siellä sitten vierekkäin kaksi Somaa, so be it! Pitääkeskittyä vaan omaan tekemiseen. 

image.jpg

Tässä taannoin mietin tätä tilinpäätöstä tehneenä, että kaikki minun tekemäni kolme aarrekarttaa ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten. Olen tosi onnekas kyllä, ei voi muuta sanoa. Elämän voi sanoa olevan nyt hyvin ja paremmaksi se vaan menee kun pikkuhiljaa kaikki "uudistukset" saavat paikkansa. Vaatinu tämä on paljon, niin aikaa kuin energiaa. Ystäville ja harrastuksille eikä perheellekkään ole ollut niin paljon aikaa kuin haluaisi, mutta tiedän että sekin aika tässä on kuitenkin tulossa. Onneksi ruuhkavuodet on se mikä yhdistää meitä ystävyksiä muutenkin. Ei se ole vain minun arki. Mutta se mitä nyt seuraavaksi, on tietenkin uusi kartta kun vanhat on nyt löydetty ja saavutettu. Mitä sitä siihen laittaa? Siinäpä onkin miettimistä. Ehkä mie lähen laittamaan siihen juurikin perustyötunnit niinkuin perusihmisellä, peruspalkan ja terveen elämän (juuri keuhkokuumeesta toipuneena arvostaa taas terveyttä). Kerta vuodessa ulkoimailla ja joskus tulevaisuudessa pieni mökki Raattamaan minne voi mennä kun on vapaapäivä- myös toimistohommista. Ja tokihan laitan sinne karttaan monta uutta Somaa ja ihania ihmisiä. Mie olen onnellinen ku mulla on tämmönen iso soma perhe mihin kuuluu niin lähiperhe, kuin minun Somat työntekijät, jotka on minun perhe myös. Niin paljon mie aikaani heidän kanssa vietän ja teen sen mielelläni <3  

image.jpg