torstai, 20. huhtikuu 2017

Talvi takana

Niin se vain talvi hurahti menojaan ja kesä kolkuttelee jossain tuolla horisontissa. Ajanmenon näin yrittäjänä huomaa aina silloin kun tekee joka kolmas viikko työvuorolistoja. Just vasta mietin miten joulunajan työvuorot hoidetaan, kuka on töissä mitenki, jotta jokainen saisi kesken sesongin silti viettää perheensä kanssa aikaa. Nyt on kuitenkin jo vappu edessä ja varasin juuri päättäjäismökkiä työpoppoolle. Se tarkoittaa sitä että selvisimme juuri kovasta talvisesongista hengissä.

 

Mutta miten meillä meni kevät? Työntäyteinenhän se oli. Levin Soman toinen kevät järjestyksessään, Kittilän neljäs. Levin matkailukeskuksen historian vilkkain kuulemma, näin sanovat luvut medioissa. Itse olen huono sanomaan siihen, sillä minulla ei ole vertailupohjaa kuin viime vuosi. Oon tehny töitä niin paljon kuin kroppa on kestäny, jotta olen saanut luotua puskurirahastoa tulevaa kesää ja hiljasia aikoja varten. Minulla kun ei ole takana säästöjä tai sijoittajia niin kannan nämä jutut ja riskit itse. Viime vuonna tähän aikaan sesongin päättyessä kävelin hattu kourassa pankinjohtajan puheille lisälainaa anomaan sillä olin tehnyt isoja virheitä mm. aukioloajoissa sekä sitä myöten henkilökunnan määrässä. Lähettiinpä vielä Tukholmaan reissuun porukalla (joka oli kyllä tosi lysti reissu ei sillä!) , vaikka ei olisi kannattanut velkarahalla. Olin kuitenkin vielä tuolloin niin naiivi ja laskutaidoton etten osannut lukea kunnolla tuloslaskemia sekä liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen pomo- täys hasardi siis. Siinä on ollut pakko oppia paremmaksi ja kovettaa itsensä - ja vauhdilla, ei tuu muuten mitään. Myös toissakeväinen baarikokeilu vei oman osansa firmasta, sillä investoin kalustoon tulorahotusta mikä ei sitten ollutkaan meidän juttu. Lopetin baarin pidon Kittilässä enemmän kuin mielelläni ja keskityin siihen missä olen hyvä - kahvilan pidossa. Nyt olen kokeillut niin ilta-aukiolot Levillä kuin baarivuorot Kittiilässä, eikä minun tarvi jossitella niiden kanssa enää. Otan opit ja menen eteenpäin. A-oikeudet pidän yhä ja oikein innolla odotan kesän terassiaikaa. Aion panostaa nyt reilun vuoden Leviajan jälkeen uudesti Kittilään uusimalla mm. ulkoista olemusta, kalustoa ja menuuta. Rohkeuden puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää, olen aina reippaasti hypännyt uuteen ilman pelkokerrointa. Olen tässä talven aikana kuullut kuinka minun on huhuttu ostaneen Kittilähotellin ja on huhuttu lopettavan Kittilän Soman nyt. Minusta on kiva huhuilla ilmeisesti ja siksipä kirjoittelenkin tänne aina kuulumisia niin ei tarvitse miettiä mitä milloinki teen- senkun lukee täältä :D

 

Mutta joo. Olen ollut toden totta todella väsynyt tänä talvena. Kuten kollegani sanoo: nippuria vaille burn outissa. Mietin sydäntalvella että onko tämä juuri kaiken vaivan arvoista. Se että minun vapaapäivän toteutuminen selviää aina sen päivän aamulla whats up viestejä lukiessa, onko joku työntekijöistäni tai joku seitsemästä alaikäisestä lapsesta kipeänä. Jos kaikki on terveenä, saan kuin saankin vapaapäivän. Yhteistyökumppanit, asiakkaat jotka tarvii saada vastauksia kyselyihinsä, eivät sitä tietenkään tiedä ja monesti yrittäjän vapaapäivät onkin toimistopäiviä tai kahden kahvilan välillä ajamista kun tavaraa siirrellään ja kuljetetaan. Aina on muuttujia tälläalalla. Mietin todellakin talvella että onko minusta tähän, mutta päätin että on. En oo tullu näin pitkälle luovuttaakseni ja koen kyllä olevani yrittäjähenkinen enkä ollenkaan työntekijä. Minua ei olisi keväällä auttanu mikään työuupumussairausloma, jota olisin toki saanut, vaan johdonmukanen ajatus selvitä keväästä ja nähdä se valo tunnelin päässä. Päätin että teen kevään töitä niin paljon kuin ehdin ja lepään kesällä.Luon sitä puskuria jotta voin ostaa itselleni kesäloman.  Ensimmäinen kesälomani kymmeneen vuoteen. Sitä voi jo juhlistaa. Yrittäjät eivät koskaan ansaitse lomaa, he ostavat sen mikäli heillä on siihen rahaa. Ja ostavat vielä tilalle tuuraajan. Ei siis oikeasti kannata ketään yrittäjää kadehtia, kokeilkaa mieluummin itse samaan jos tuntuu että joku yrittäjä voi mielestänne liian hyvin. Itse ain kuin saikin homman toimimaan isoilla muutoksilla Levin Somassa koskien aukioloaikoja ja henkilömäärää. Nyt tiedän että esim henkilöstökulut ovat kohdallaan liikevaihtoon nähden ja homma rulettaa. Välissä mennään järjetöntä vauhtia, mutta välillä on hiljaisempaa. Sellaista se on meidän alalla. Täytyy olla kyky joustaa. Seuraavaksi voin keskittyä muihin asioihin mitä voi kehittää ja kasvattaa. Synnytystuskista on nyt selvitty. Kittilän Soma menee omaa somaa rataansa ollen se Äiti-Soma jo neljättä vuotta. Sen pienet menot takaavat sen että se pyörii kyllä niin kauan kuin minulla on intoa sitä pyörittää ja on motivoitunut henkilökunta joka on töissä. Tervetuloa tässä kohtaa meille Mari <3!

Tämän talven yksi suurimmista opeista mulla liittyy työntekemiseen, työntekijöihin. Motivaatioon. Sitä joko on tai ei ole. Sitä ei voi luoda toiselle. Raha voi aina auttaa hetken, mutta jos sinulla ei sitä ole tekemääsi alaan niin sitten on hyvä hypätä uuteen haasteeseen eikä jäädä tuleen makaamaan. Kahvila on niin monen unelmatyöpaikka ja toiveissa monella on perustaa helpolta kuulostava kahvila. Se on kuitenkin aidosti tosi fyysinen ja raskas homma. Pitää olla monena, oikein multitalentti ja meilläkin kaksi kahvilaa joiden välillä pitää pystyä olemaan tarvittaessa. Aina pitäisi voida olla myös iloinen ja pirteä. Monesta ei ole siihen eikä pidäkkään olla. Kahvila voi olla toisille myös ala, jonka läpi kuljetaan matkalla omaan alaansa. Soma on minun unelma, ei muiden. Muille se on työpaikka. Olen oppinut että en pyydä ketään enää töihin vaan ne hakee, jotka haluaa hakea. Innostusta ja joustavia ihmisiä työyhteisöt tarvivat, heittäytyjiä jotka ymmärtävät että yhdessä luodaan toisillemme ja itsellemme tässä työpaikkaa. En itekkään ikinä haluaisi olla töissä paikassa jossa vain tappaisin aikaa ja koska jotain työtä on pakko tehdä - olkoon se silloin kahvila. Kyllä jokaisen pitää saada tavoitella unelmiensa duunia - tähtiä!

 

Toinen suuri oivallus liittyy irtipäästämiseen. Niin työelämässä kuin henkilökohtaisessakin elämässä. Ylipäätään kontrollista. Oppia olemaan heikko ihminen. Minäkin olen pienestä pitäen ollut oman itseni herra ja rouva. Voin lähes tosissani sanoa kasvattaneeni itse itseni. Mulla ei ollut koskaan rajoja, olin ihan kiltti ilman niitäkin. Toki olisin toivonut niitä näin jälkeenpäin ajatellen. Vanhemmat kun erosivat teini-iässä ja toinen vanhemmistani jäi tavallaan täysin tyhjän päälle vailla suuntaa, päätin ettei mulle koskaan käy niin. Että mitä ikinä maailmassa tapahtuukaan, multa ei viedä mattoa alta. Etten voi luottaa toiseen ihmiseen koskaan niin paljoa, että jos se toinen ihminen vaikka katoaa tai kuolee niin minä jään tyhjän päälle ja menetän elämänhallinnan. Täytyy olla vahva, koska heikkous ei ole vaihtoehto.

 

Kusessahan mie tämän vahvuuteni kanssa olen sitten ollutkin sen koomin. Se on tavallaan kääntynyt minua vastaan, vaikka toki paljon hyvääkin tuonut. Ilman vahvuutta en olisi saavuttanut asioita mitä minulla on, sillä en ole ikinä osannut pelätä mitään. Mulla on järjettömän iso luotto itseeni ja osaamiseeni - tiedän kykeneväni melkoisiin työmääriin ja tekoihin  joita tietyntasoinen menestys vaatii. Olen ollut vahvuudesta jopa ylpeä, vaikka sisin on huutanut että pitäisi saada joskus vain nojata johonkin ja antaa toisten hoitaa asiat. Ihan vaikka peitellä nukkumaan tai hoitaa arkisia asioita. Sitä on vaan ollu niin typerä että haluaa pitää kaikki langat käsissään ja takaportin aina auki sillä luottaa ei saa. Minä itse hoidan itse. Vaikka joku tarjoaa apua, niin en osaa sitä oikein ottaa vastaan ellen itse päätä että nyt tarvin apua. Silloin voin sitä kyllä hakea. Tässä on mulla yksi nöyrtymisen paikka.

 

Edellisessä postauksessani kerroin tammikuisesta elämäntilanteestani. Se monia minut tuntevia varmasti mietityttää tällä hetkellä. Toissapäivänä käytiin tämän ex-kaverin kanssa lumikenkäilemässä ja juteltiin siitä kuinka hyvä juttu se tammikuu loppuviimein olikaan meille molemmille. Että kriisissä piileskeli enkeli.  Hänkin on ymmärtänyt ettei olemassa epäonnistumia, on vain oppeja joilla on tarkoitus. Olen niin ylpeä siitä, että hän ei luovuttanutkuun itsensä suhteen. Sellaista pitää kyllä kunnioittaa, sitä että ihminen tekee parhaansa. Kiitti minua siitä, että asetin rajat sekä itseni arvostamiselle että hänelle ja ymmärsi, että tilanteen jatkuminen sellaisenaan olisi merkinnyt hiljaista loppua meille molemmille ihmisinä. Oli aika laittaa stoppi itsensä tuhoamiselle ja sen hän toden totta on tehnyt. Työ jatkuu läpi elämän, mutta luotan siihen että hän sen tekee nyt oikealta pohjalta, koska haluaa tehdä niin juurikin itsensä vuoksi. Itsekkin haluan työstää elämääni ja päästä siitä ajatuksesta etten voi luottaa toiseen. Että voisin oikeasti vaan päästää irti kaikesta vahvuudesta ja olla se heikkokin välillä. Ei tarvi tarkoittaa että tyhmä tai päätään jatkuvasti seinään lyövä idiootti, vaan sellainen joka uskaltaa päästää irti elämän hallinnasta ja nauttia vaan matkasta. Lakata välillä loputon alanlysointi ja olla vain. Vaikka minut täällä Kittilässäkin kaikki kahden kahvilan yrittäjänä toki nimeltä tietää, ja asiani joitakin kiinnostaa niin silti minun ei tarvitsisi miettiä mitä mieltä muut minusta ovat. Ei täällä todellakaan kaikki kaikista pidä ja tykätään lyödä vähän lapin lisää juttuihin, mutta ei minun tarvitse niistä välittää. Riittää kun itse kaiken hälinän ja väsymyksen läpi kuulee vihdoin oman äänensä ja reippaasi vaan elää sen mukaan.

 

Oppinu jotenkin tässä talven showssa päästämään irti, opetellen antamaan anteeksi itselleni ja virheilleni sekä olemaan armollinen myös muille. Itekki toivon, että mullekki oltas armollisia toisinaan. Aina en voi tietää kaikkea enkä osata kaikkea heti, yritän kuitenkin varmasti parhaani - sen tiedän. Minun oppi on ollu tuon ohella se, että asioiden ei tavitse tapahtua just nyt. Voi vaikka nukkua yön yli tai vaikka kuukauden. Jopa puoli vuotta. Ne menee kyllä just niinku niiden on tarkoitettu kun ei lähetä väkisin vääntämään. Kaikki kyllä kolahtaa ja tippuu paikoilleen ajallaan niinkuin tarkoitettu ja asiat menee hyvin kyllä kun tekee parhaansa. Kellään meillä ei ole elämän ohjekirjaa, minkä mukaan pitäisi elää ja olla. Jokainen me täällä vastataan vain itsestämme. Se on aika lohdullinen ymmärrys kun lähtee miettimään.

 

Mulla on jotenki tosi levollinen ja hyvä mieli tällä hetkellä kaikesta, vaikka paljon onkin ollut muutoksia joka saralla. Nyt tiedän miksi monet asiat ovat menneet niinkuin ovat menneet. Just sen takia, että ne asiat on tänä päivänä paremmin. Asiat voi nähdä kahdella tapaa: joko jäädä niihin vellomaan ja katkeroitua tai nähdä se, miten se vie eteenpäin. Kukapa ei haluaisi katsoa eteenpäin?

 

maanantai, 6. helmikuu 2017

Elefantti olohuoneessa

Teen nyt jotain poikkeuksellista, sillä koen että tämä on mulle nyt sydämen asia. Kirjoitan pitkään aikaan jostain muusta kuin yrittäjän arjesta, toki se liippaa sitäkin. Kirjoitan alkoholismista ja läheisriippuvaisuudesta. Kirjoitan sydämestä. Älkää tuomitko minua tästä. Tai tuomitkaa jos haluatte, se on täysin teidän jokaisen oma asia mitä tunnette minua kohtaan. Osa varmaan haukkoo henkeään, että hui ko mie olen hullu, meninkin tällaisen julkisesti taas (!)  kirjoittamaan. Älkää peljätkö, en ole hullu - en vain osaa tuntea häpeää.

Kirjoitan tämän siitä syystä, että ihmisten tulisi avautua enemmän ongelmistaan. Ei peitellä niitä kauniin kulissien, ihanaa-mahtavaa päivitysten ja uusien toppatakkien alle. Vaan puhua niistä ongelmista ääneen. Meillä kaikilla niitä kuitenkin on, jokaisella omamme ja omanlaisemme. Jos kaikki puhuisivat ongelmistaan, emme kokisi olevamme yksin. Varmasti vertaistukea löytyisi. Joka apua tahtoo, se apua saa. Sen tiän. Me elämmä kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnassa vuotta 2017, täällä ketään ei jätetä yksin joka ei halua jätettävän. Pitäs olla vaan rehellinen itelleen, toisille. Ei häpeää saisi kenenkään kantaa, se on tunteista turhin. Siitä ei kasva kelleen mitään hyvää. Mulla on ollu maailman vahvin häpeän tunnelukko, josta olen saanut itteni riuhdottua irti jo aikapäiviä sitten. Tämäkään tuleva teksti ei minua tule siis hävettämään tai kaduttamaan. Minua se tulee itkettämään, mutta se mulle suotakoon. Voi olla kyllä että kyyneleet on jo käytetty loppuun.

kuva1.jpg

Tällä viikolla tulee kuukausi kun minun avomies ei ollut sovitusti kotona kun tulin töistä, hän oli päättänyt heittää raittiuden romukoppaan ja korkata pullon. Tarinaan sen kummemmin syventymättä sanottakoon, että se skarppas kyllä melko pian kun alettiin seurustelemaan kolme vuotta sitten - näin heti ettei ottaminen ollut normaalia - , kävi asianmukaiset hoidot läpi ja sai elämän kuntoon monella eri saralla. Näytti oikeesti ihan hyvältäkin se juttu. Jostain syystä jätti hoidon kuitenkin kesken, aatteli että se riittää kun korkin sulkee ja hän ei mitään apua tarvi kun itse osaa. Addiktio siirtyi mm. työhön ja loppu on historiaa hieman oiottuna. Hän on reissullaan yhä vieläkin ja sille tielle meidän puolesta sai jäädä nyt, se on itse sieltä itsensä kasattava kun se päivä koittaa jos koittaa. Tämä on ollut mulle se kerta kun oma jaksaminen loppuu tältä erää ja on aika auttaa nyt toisen sijasta itseään. Miettiä että mitä minä tarvin tuon toisen asemasta ja kohdistaa se lempeys ja voima minuun itseeni, sillä kuka minusta huolehtii jos minä en jaksakkaan? Mulla on pari kahvilaa, paljon henkilökuntaa, valtavat lainat ja lapsi kuitenkin. Ei kukaan huolehdi aikuisesta ihmisestä. Kyllä se on itse jaksettava ja itse huoli itsestä pidettävä. Siksi ratkaisu mulle on hyvin selkeä tältä osin. Itse olen joka päivä tuon lähdön jälkeen noussut normaalisti töihin, paikaten samalla enemmän flunssasairauspoissaoloja kuin luulin fyysisesti olevan edes mahdollista omien työvuorojeni ohella ja hoitanut arjen, kasannut itseni ja selittänyt tilanteen lapselle ja jatkanut elämääni. Ei terveellä ihmisellä ole edes vaihtoehtoa, eteenpäin on mentävä mitä ikinä tulikaan vastaan. 

 

Mutta mikä ihme saa ihmisen antamaan ylittää omat rajansa? Mulla ainaki kaikki menee lapsuuteen ja siihen, että on tottunut huolehtimaan itse itsestään ja toisestakin aikuisesta. Vaikka ne roolit pitäisi olla toisinpäin. Sitä ei lapsi tietenkään ymmärrä kun on epänormaalia, koska se ei tiedä mikä edes olisi normaalia. Läheisten aikuisten rinnalla pitäisi ymmärtää. Ei lapsia saa laittaa kärsimään alkoholismista tai antaa sen muhia ympärillä. Ihmiset, jotka eivät ole olleet sen ilmiön kanssa tekemisissä eivät ymmärrä mitä kaikkea pahaa se aiheuttaa pienessä lapsessa, joka on kuin puhdas taulu. Sehän imee kaikki perheen toimintamallit, tavat, kommunikointityylin, kaiken, itseensä. Se oppii mukautumaan alkoholistin tunnetiloihin, tasoittamaan tilanteita ettei kukan täjähdä. Se oppii peittelemään vanhempaansa ja rajoittamaan omaa käyttäytymistä niin ettei kauhun tasapaino murru. Se oppii lukemaan toisia niin että tilanteet pysyy hallinnassa. Se oppii että aina pitää olla suunnitelma b, sillä a voi kosahtaa käsiin koska vain sillä ikinä ei tiedä mitä tuleman pitää kun on alkoholista kyse. Niillä eväillä se sitten lähtee maailmaan ja  niitä toimintamalleja toteuttaa aikuisenakin kunnes jossakin vaiheessa tajuaa että on epäterveellisessä, tasapainottomassa suhteessa niin itseensä kuin mahdolliseen puolisoonsa. Ne ongelmat ja käyttäytymismallit ulottuuu kouluelämään, työpaikoille, ystävyyssuhteisiin, joka paikkaan. Ongelmat vaan kertautuu, pahimmassa tapauksessa sinusta tulee sekä alkoholisti että läheisriippuvainen jolloinka kyseessä on aikapommi. Ja kaikki sen takia kun ei katkaista kierrettä, puututa liialliseen alkoholinkäyttöön. Kaikkien aikuisten velvollisuus on puuttua liialliseen alkoholinkäyttöön, kun se koskettaa pieniä lapsia. Jos se tarkoittaa sitä, että se juova alkoholisti juo vihapäissään ja suutuksissaan ittensä hengiltä niin sitten juokoon. Eipähän mene viattomia muita mukana sillä jos sen antaa jatkua, sairastuu koko muu perhe mukana. Kuka kantaa vastuun?

 

kuva2.jpg

 

Minua niin pistää tänä päivänä vihaksi kun asioita hyssytellään ja pitäisi olla hiljaa eikä saisi loukata kenenkään tunteita sanomalla asioista suoraan, etenkään juovien alkoholistien tunteita. Miksi heitä pitäisi kohdella aina vain hellästi? Eiväthän hekään kohtele läheisiään hellästi. Ennemmin kuin tarttua normaaleihin arjen haasteihin ja velvollisuuksiin, mihin terve ihminen tarttuu päivät pitkät, alkoholisti pakenee paskaa elämäänsä ja huonoa tuuriaan pulloon. Aina on joku syy juoda ja päästä pää pikku pöhinään, saattaa lumikin tulla vääränä päivänä maahan jos ei muuta keksi. Sillä on oikeus jättää asiat hoitamatta ja turruttaa paska maailma viinalla pois, koska vaan sillä on niin huono mäihä käynyt. Terveet kohtaa elämän karikot raakana ja jos ne juo, ne juo iloon ja menee vaikka duuniin seuraavana päivänä. Näistä alkoholistin lapsista sitten kasvaa niitä jotka kannattelee koko maailmaa, kuuntelee ja suree heidän mukanaan, tukee ja ymmärtää maailman ääriin saakka. Ne yrittää rakastaa vielä kovemmin josko se sitten tajuais kuinka hyvin asiat on kun vain pysyy erossa pullossa. Ne hakee aina sellaisen huonon suhteen, missä voi "parantaa" toista ja saada se lapsena opittu malli käyttöön taas. Töissä ne suorittaa henkensä edestä, sillä mikään työmäärä ei ole liikaa ja ne osaa paukuttaa kyllä fysiologian rajoja. Siihen ne on tottuneet. Itseasiassa läheisriippuvuuteen sairastuneet ovat myös tyypillisiä "hurahtajia". Ne vetää täysillä kaiken mihin ne alkaa, oli sitten kyse jostain pikku jutusta kuten mehulinko. Aina menee vähän överiksi ja se kait se onkin se juttu. Läheisriippuvainen on sairastunut vahvuuteen kunnes joku päivä sen pää ei kestä.

 

Mie oon tehny asiaan liittyvää mielentyötä jo vuosia, oppinu aiheesta ja itsestä koko ajan enemmän. Minun tiedonjano aiheesta tuntuu olevan nyt tosi iso, oikeastaan kyltymätön. Imen tietoa itseeni. Olen tosi vihainen viinalle ja sille salailun menttaliteetille, mitä ylläpidetään niinkin useassa kodissa.  Nykyisen ex-mieheni kanssa kävin Minnesotan läheisten ryhmässä puolen vuoden ajan ja tykkäsin kovasti. Oli huippua todeta se, etten ole yksin ja jakaa mielessäni olevia haastaviakin asioita kun rinnalla oli kuitenkin tuolloin toipumaan lähtenyt raitistunut alkoholisti. Olin niin ylpeä tuolloin kaveristani, että olin haljeta siitä hyvästä. Sääli, että hän koki aina ettei asiasta saanut oikein puhua ja että se on hänen asiansa. Puhuin kuitenkin ja jatkoin omaa pääni selvittämistä psykologilla sen jälkeen kun tämä ystäväni päätti jättää ryhmätapaamiset pois. Ei tullut enää ajettua viikottain 400 km mutkaa lähimpään minneen, mikä oli kyllä pitkä matka ei sen puoleen. Mutta minun mielestä sen väärti oli jokainen kilometki.

 

Olen miettiny kuinka moni tätä sairautta oikeasti sairastaa ja sitä kautta kuinka moni läheinen on sairastunut ja kuinka varmasti jokainen tuntee edes jonkun jolle kyseinen diagnoosi ei ole liiottelua. Kyseessä on iso kansantauti, josta ei ihmekyllä Suomessa osata kunnolla avoimesti puhua. Se häpeäleima joka uhkaa kun puhuu aiheesta on niin iso ja niin helvetin turha. Alkoholismi on aivosauraus ja sairaus siinä missä esimerkiksi diabeteskin on. Se ole sen kummempi eikä ihmistä huonoksi tee. Hyvä puoli alkoholismissa on se, ettei sen parantamiseen tarvi lääketeollisuutta vaan todella vahvan mielen ja halun elää raitista elämää,  minkä vuoksi meän lääkärit eivät sitä hoidakkaan vaan ainoastaan lääkehtivät oireita kuten maksa/haima/sydänperäisiä tauteja. Muutenhan lääketeollisuus ei saisi tästä tuotteita kaupaksi ja lääkärit eivät lääkefirmojen bonuksia. Alkoholismi voi olla geeneissä tai sen voi itse itselleen omalla toiminnallaan kehittää. Se etenee vaiheittain ja pahenee kokoajan johtaen ennenaikaiseen kuolemaan. Alkoholistin syy ei alkoholismi ole, mutta hänen velvollisuutensa on se itse itsensä kuntoon hoitaa ja haluta parantua. Se tapahtuu pitämällä korkki kiinni lopun elämää. Pienikin määrä alkoholia vaikka suuveden, väärän lääkkeen, pommaclimsan tai liköörikarkin muodossa voi saada alkoholimin taas aktivoitumaan. Kyse on oikeasti vakavasta asiasta. Kukaan muu ei alkoholismista voi toista parantaa eikä se ikinä edes parane, ainoastaan pysyy kurissa. Rakkaus tai hyvä tahto eivät auta, ainoastaan mahdollistat kaverin ennenaikaiseen hautaan.  Jos alkoholisti kuitenkin haluaa juodai , on sekin oltava ok ja sitäkin valintaa tulee - no jos ei kunnioittaa, niin ainakin hyväksyä. Itsensä pitää pelastaa kuitenkin koska toista ei voi. Sen verran pitää itseään kunnioittaa ja omaa perhettä rakastaa. Vaikkakin sitä ratkaisua ei kaikki ymmärrä, eikä tarvikkaan. Jokainen tekee kuitenkin itse omat elämän ratkaisut. Kunhan vaan muistetaan, että ne ratkaisut koskee niin montaa muutakin jos on etenkin lapsia elämässä.

Ihmiset tekee virheitä, ne loukkaa toisiaan ja itseään. Koska ne on ihmisiä, ei koneita. Ne kaatuu ja kompuroi - aika harva kerrasta mitään oppiikaan. Tärkeintä on haluta nousta ylös ja jatkaa matkaa. Tärkeintä on olla innostunut elämästä. Mie uskon hyvään ja tykkään pitää kiinni siitä uskosta, että elämä voittaa.

 

kuva4.jpg

 

Puhumma ihmiset enemmän ja avoimemmin. Ei hävetä näitä juttuja enää. Sinun arkesi on jonkun toisen lapsuus. Koitama olla armollisia toisillemme. 

Kyllä helpotti.

 

sunnuntai, 20. marraskuu 2016

Täytyy murtua, että voi syntyä uudestaan

Olen havahtunut viime aikoina siihen, että mikään ei ole oikein pysyvää. Kaikki menee eteenpäin. Koko ajan, niinkuin juna. Jos ikinä luulinkaan, että nyt olen saavuttanut jotain, pienen etapin eteenpäin mennyt, on tullut taas uusi haaste eteen. Uusi energiaa syövä tilanne ratkottavaksi. Tie vie eteenpäin ihan kokoajan. Juna kulkee vaan pysähtymättä.

Viime vuosi on ollu rankka. Niin rankka, että se on saanut  minut epäilemään jo itseäni ja mielenterveyttäni. Pää ei pysy mukana mitä vauhtia on tullut mentyä. Identiteetti ei ole ehtinyt mukautua ja muovautua perässäni. Kun mietin kuinka valtava vastuu on päällä ja kuinka kaikessa pitäisi olla tieto ja ymmärrys kaikesta, alkaa ahdistaa. En vastaa enää vain itsestäni enkä voi elää enää "go with the flow-tunteella", vaan minun on muokkaudutava työn mukaan. Opeltava valtava määrä uutta. On tuntunut todella yksinäiseltä olla osassani viime vuosi, en ole ikinä kokenut olevani niin yksin ja vihattu kuin mitä olen ollut. Se on ollu tosi rankkaa, vaikka kokoajan on tehnytkin parhaansa. Vuosi mukavuusalueeni ulkopuolella on jättänyt minuun arpensa.

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Ne jotka tuntevat minut, tietävät että painetta on monelta elämän suunnalta. Tämä on kuitenkin pääsääntöisesti blogi yrittäjyydessä, joten täällä keskityn siihen. Jos ikinä joku saa näistä jutuistani itselleen jotain, on se huippua. Muutoin tämä on mulle itelleni terapiaa tämä pohdiskelu täällä. Koen että tässä tiimellyksessä olen hieman kadottanut itseni, sen ilon ja energian millä olen tähän hommaan alunperin lähtenyt koska olen yksinkertaisesti väsynyt. Olen luvannut itelleni, että joku päivä mulla on vielä aikaa terapioida itseäni maalaamalla. Eikä se päivä ole edes kaukana. Rakastan sitä hommaa, enkä ole sitä ehtinyt tehdä enää vuosiin. Olen päättänyt, että isona minusta tulee taidemaalari. Maalaan omia naivistisia taulujani ja rakastan sitä. Mutta siihen tilaan päästäkseni minun on selviydyttävä ensin tästä päivästä ja huomisestakin. Luovuus nimittäin tarvii tilaa ja energiaa.

 

Reilu vuosi sitten ajattelin kun palkkasin Somiin uusia työntekijöitä, että mikäs tässä ollessa. Mie niin osaan tämän! Osaanhan leipoa ja keitellä kahvia ja olen ystävällinen - kaikkien kaveri, ja mulla monta hyvää tyyppiä duunissa. Ei voi homma kuin onnistua! Olenhan vielä ammatiltani ravintola-alan esimies, joten paperillakin pätevä pomo. Luin vielä jotain "hyvä pomo"- kirjoja ja olin että "peace of cake", nämä osataan kyllä. Vähän sitä tiesi tuolloin, josko yhtään mitään. Sen erotan tänäpäivänä, että kahvilatyöntekijä ja esimies on kaksi eri tehtävää. Olen sen oppinut kantapään kautta. Esimies on ihan ammatti, sillä ei ole mitään tekemistä kahvilan kanssa minun tapauksessa. Enkä ole sitä ammattia näemmä oppinut laisinkaan kolmessa ja puolessa vuodessa ammattikorkeakoulussa, vaikka olen sitä mukamas joskus lukenut sata vuotta sitten, enkä ole oppinut sitä edes yksinyrittäjän aikakautenani. En ole sitä oppinut mistään ennenkuin nyt käytännössä opin kokoajan. Virheistä saa parhaimmat opit, ei kirjoista.

 

Itse olen elänyt melko lasisen lapsuuden ja jatkanut samalla teemalla pitkällä iällä vielä aikuisenakin. Lyhennettynä voitaneen sanoa, että olen oppinut tulemaan toimeen ja pärjäämään, tekemään töitä. Siihen saa tosi hyvin ajan kulumaan. Olen kuin vesi joessa, menen sieltä mistä pääsen ja selviän kyllä aina. Se minkä olen myös omaksunut itseeni on, että on hyvä olla aina vähän varuillaan- seistä vahvasti omilla jaloilla, sillä on vaikeaa luottaa muihin kuin itteensä. Ainoa mistä voi olla varma on oma itse. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, missä räjähtää ja mitä kaikkea siitä seuraa, täytyy olla vahva jos alkaa tuulla. Ainoa keino miten tähän voi vähänkään itse vaikuttaa on olla kiltti, mukava, ei aiheuttaa ristiriitoja eikä ainakaan haastaa eripuraa. Näin elämä on helpompaa, eikä tule seurauksia. Ainoa, että näin ei kuitenkaan voi elää, mikäli meinaa elää elämisen arvoista elämää.

 

Tuolta epävarmalta pohjalla kun lähtee yritystä vetämään niin sepäs ei enää käykkään. Ei sitte niin ollenkaan. Viimeisen sanotaanko puolen vuoden aikana olen oppinut niin paljon asioita etten koe olevani enää edes sama ihminen. Koitan kovasti olla kovettamatta itteä, eikä esimieheys sitä vaadikkaan ja tahdon uskoa siihen, että muutos on ainoastaan hyvästä. Suurimmat suruni liittyvät ihmisiin, jotka on pettyneet minuun. Olen itkenyt useita öitä sen takia etten vain ole ymmärtänyt asioita, tiedostanut ongelmakohtia, osannut puuttua ja puhua avoimesti heti vaikeistakin asioista ja se on luonu pettymystä minuun. Miellyttäjän on ollut rankkaa olla "ei tykätty", etenki kun itse pitää näistä omista vihaajista. Minun on oletettu olevan vahva johtava, jolla selkeä suunta ja  visio sekä tarvittavat työkalut onnistumiseen. Kun ainoa mitä mulla on ollu oikeasti on rakkaus lajiin ja usko siitä, että kun tekee töitä oikein kovasti, niin hommat kyllä onnistuu ajan kanssa. Parhaimmat opit saadaan virheistä. Olen pyrkiny olemaan kuitenki itelle armollinen. Yhdenkin yrityksen pyörittäminen voi olla haastavaa ihmiselle, saatikka kahden. Jokainenhan voi tahollaan yrittää myöskin ja todeta luultavasti saman. Yritysgurut sanovat, että menee sen kolme vuotta ennen kuin toiminnot ja tavat vakiintuvat. Voidaan jo ottaa mallia edeltävästä toimintakaudesta ja onnistumisien kautta saadaan luotua puskurirahastoa kausivaihteluihin. Alku on aina haastavaa kun etsitään toimintatapoja ja malleja, saadaan selville kysynnän piikit ja laskukohdat ja osataan jo varautua niihin. Tämä on todellista tarpomista ja selviytymistä näin alussa, ja joka päivä pitää muistuttaa itseä miksi tätä tekee ja mihin kohti menee. Olen kateellinen yrityksille, jotka on jo selvinneet pidemmälle - työnanjayrittäjille, joilla on kokemusta jo vuosikausia, jopa kymmeniä. Jotenki nekin on päänsä pitäneet kasassa, kyllähän minunki pitää pitää. Täytyy oppia blokkamaan tunne, oli se sitten viha itseä ja omaa osaamattomuutta kohtaan, pelko tai ahdistus ja antaa sen tulla että mennä. Ei saa tarrautua siihen ja antaa sen jäädä kytemään omille käsille. Ei saa olla liian raaka itselle. Pitää muistaa se mitä kohti oli menossa. Pitää muistaa kuka oli ja mistä tuli ja miksi hommaan lähti. Olla armollinen itselle ja ottaa oppi. Se oppi kun on olemassa siellä joka helvetin epäonnistumisessa, tilanteessa, ihmisessä ja ristiriidassa mitä tielle laitetaan. Ne on kuin lahjoja sulle, että ota minut ja lue läksysi. Tarvit sitä oppia taas kun etenet seuraavaan haasteeseen.

Tämän viimeisen kahdentoistakuukauden jälkeen olen nyt miettiny, että missä menee ihmisen henkisen kapasiteetin raja. Missä kohti voi sanoa, että nyt riittää ja sulatella siihen asti tullutta tavaraa. Missä menee se raja, mitä toinenkaan ihminen voi ylittää kanssasi toimiessa missään tilanteessa ilman, että se on yksinkertaisesti väärin eikä hyväksyttävää. Jossain se menee kuitenkin. Mulla se meni siinä kun huomasin etten nuku ilman melatoniinia ja vaikka nukun, niin herään jo muutaman tunnin päästä, en keskity mihinkään kunnolla, häröilen ja puuhastelen vailla päämäärää, stressaan, en ole henkisesti läsnä. Syke on liian korkealla koko ajan. Suorittaja ja miellyttäjä ei enää toimi vaan ne tuovat lisää ongelmia. Kone ei pysähdy vaikka käsken sen pysähtyä. Se ei rauhoitu, sillä se ei osaa rauhottua. Olen tarvinnu apua ja olen onnekas, että olen sitä ymmärtänyt myös hankkia. Tänä pävänä teen helvetisti töitä sen eteen että asetan rajoja, niin itselleni kuin kanssaeläjilleni. Koitan kaivaa kaiken keskeltä sen Helin takaisin, ryhdistäytyä ja nostaa selän suoraksi. Jatkaen matkaa taas uudelleen.Pitäs antaa löysää itselle ja ymmärtää myös itseä. Olla hellä ja armollinen itselle, muistaa ottaa aikaa itselle ja hemmotellakkin joskus itseä. Olen oppinu että avunhakeminen ja sen vastaanottaminen ei ole häpeä. On vahvuutta tunnistaa omat heikkoudet ja ymmärtää oma rajallisuus. Kukaan ei ole valmis seppä eli minun tapauksessa esimies syntyessään, ei kukaan yritys täydellinen paketti aloittaessaan. Täytyy olla pitkäjänteinen. Täytyy myös ymmärtää, että me kaikki elemme omien toimintamalliemme mukaan, jotka olemme omaksuneet jostain tosi kaukaa, eikä me olla niitä suinkaan itse valittu. Ja että niiden toimintamallien muuttaminen vaatii tietoista, kovaa työtä. Täytyy olla läsnä hetkessä, jotta ymmärtää poimia ne hetket kun pitää toimia muulla kuin totutulla tavalla. Jos ei muuta toimintatapaa, ei muutu lopputuloskaan. Sama juttu jos laihduttaa; turha itkeä pulskittunutta olemusta jos ei muuta toimintamallia. Täytyy muistaa minne haluaa ihmisenä kurottaa, mitkä on ne omat arvot ja tehdä asioita sen mukaan. Täytyy muistaa focus.

 

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Olen tänään jotenki tosi paljon vahvempi kuin vaikka kuukausi sitten. Pieni aika näin äkkiseltään ajateltuna, mutta valtava harppaus eteenpäin mielestäni. Olen saanut työkaluja arkeen ja ongelmiini, niistä selviämiseen. Olen hyväksynyt sen, että minun pitää olla esimiehenä tietynlainen, jotta homma toimii. Liika tunteilu ei sovi töihin, eikä ystävyyssuhteet. Multa odotetaan eri juttuja töissä. Työ on työtä ja sellaisena se pitää pitääkkin. Yrittäjä ei ikinä voi täysin olla poissa "työmoodistaan" kotonaan ollessaankaan sillä se on elintapa mitä vain toinen kaltainen voi ynmärtää, mutta joku raja on hyvä olla jotta pysyy tasapaino. Muistan kun mulle eräs viisas nainen sanoi taannoin, että elämä on oppikoulu ja olet Heli nyt yläluokilla. Siltä minustakin tuntuu, olen kasvanu valtavasti ihmisenä ja yrittäjänä ja tiedän silti, että hyvin alussa ollaan. Lapsosen kengissä vieläkin. Elämä on todellakin opettanut nöyryyttä ja pidän siitä. Rakastan pohtia syvällisiä ja kasvaa. Elämä on tehty elettäväksi ja siinä oppiakseen paremmaksi minäksi. Mie haluan olla huomenna parempi Heli kuin olin eilen tai tänään. Enkä sen takia, että joku muu minusta pitäis enemmän vaan sen takia että pidän tuolloin itse itsestäni enemmän.

 

" Täytyy murtaa itse itsensä, että voi synnyttää itsensä uudestaan."

 

ps. Linkissä kaunis Jessie J:n biisi Who you are,  jossa puhuttelevat sanat näihin hetkiin. Vaikken ole musiikki-ihminen, olen huomannut saavani siitä paljon voimaa itelle.

https://www.youtube.com/watch?v=HCpr_10YzGg

 

 

tiistai, 27. syyskuu 2016

Oivalluksia

Tästä on nyt vuosi kun Levin Soma on avattu ja kolme Kittilän Soman avaamisesta. Oon saanu aaltoina vyöryn lailla oivalluksia viime aikoina ja miettiny pitkään kuin hitaalla ihminen voi käydä. Käyn tosi hitaalla toisinaan. 

 

 

Minun identiteetti ei pysy minun spontaaniuden mukana, ei sitte millään. Teen asioita tänään ja mietin niitä kuukauden päästä kun tulee hetki hengähtää. En vaan pysähy. Jos mie laitan kymmenen vuoden takaa elämän isoja asioita riviin, jotka on selkeästi vaikuttanu minun elämään paljon niin lista on aikamoinen.

 

2005 parisuhde

2006 lapsi

2007 yrityksen perustaminen

2009 ero

2009 talon osto

2011 talon iso remontti

2013 Kanttiinin laajentuminen Somaksi, rakentamista ja tulo työnantajaksi

2013  uusi parisuhde --> uusperhekuvio

2015 Soman laajentuminen Leville, rakentamista ja nyt jo useampi työntekijä

2016 baaripuolen avaaminen ja lopettaminen

 

Eli siis lähes joka vuosi jotain isoa olen toteen saattanu ja muu aika on mennyt suunnitteluun ja niiden käytäntöön panoon. Tämä on ollu niin hektistä että nyt, vuonna 2016 kun en luo mitään uutta,  kun vain katson taaksepäin mitä olen tehnyt ja miten elänyt, niin en voi olla kuin armollinen itselleni. Olen kuitenkin selviytynyt.

 

Olen aina ollut tyypiltäni tekevä suorittaja, töissä etenkin. Olen rakastanut kahvilan pitoa ja asiakkaita ja mennyt fiiliksen mukaan aina tekemisissäni ja elämässäni muutenkin. Käsitellä en ole välttämättä ehtinyt kaikki isoja asioita, niinkuin olisi ehkä hyvä ollut, mutta lopputulos on kuitenkin se mistä pidän tällä hetkellä. Olen oikeastaan ihan innoissani saappaissani oppimassa uutta enkä haluaisi olla nyt toisaalla tai toisissa tehtävissä.

 

Koko elämähän on yhtä oppia, ja jokaiselta kanssakulkijalta voi ottaa oppia jos vain haluaa. Mulle sitä oppia on tullut nyt vaan niin paljon, että on mennyt aikaa sen sisäistämiseen. Kaikkea en ole mitenkään saanut heti tajuntaani läpi. Miten väärässä olenkaan ollut, että yrityksiä johdetaan tosta noin vaan, tekemällä paikanpäällä itsekkin suorittavaa työtä ja olemalla kiva kaikille. Luoda positiivista henkeä työssään mistä tykkää. Olen ollut niin hukassa kuin lumiukko ja niin yksin tehtävässäni! Viime ajat olen syventynyt tekemisiini ja tekemättä jättämisiini ahmien nyt kokemuksen pohjalle hieman teoriaakin tueksi ja tajunnut että mullahan on kahvila, jota ei ole johtanut kukaan. Olen ehkäpä ollut se luova ideoija siellä, jolla on kiva visio mielestään kivasta kahvilasta, ja jossa kaikki menee hyvin kun kuuntelen kaikkien toiveita ja koitan miellyttää. Kun minulta ois vaan ootettu jämäkkää johtajuutta, esimieheyttä. Ei kaveruutta. Jotain joka ohjaa ja vie hommaa eteenpäin, saneleekin miten tehdä toisinaan asioita. Mulla ei ollu mitään mitä antaa johtajana työntekijöilleni kuin ehkä positiivisen energian, silloin kun sitä oli väsymykseltä ja stressiltä jäljellä.  Päinvastoin minäpä päätin perustaa kesken sesongin baarin vielä, (mikä ei ollu yhtään minun juttu, mutta en miettinyt sitä kun vain tein), hajotin energiani, pahoitin siinä mieliä touhutessani  itselleni täysin vieraalla alalla ja löysin itseni inhoamasta itseäni. Lisästressiä toi henkilökunnan mitottaminen kesän yli kun lopetin baarin ja työsuhteet jäi kuitenkin voimaan kesäkuvioineen päivineen, mitkä Levilläkin oli meille ihan uus kokemus. Mutta opin kautta ja sitä kohti! Kaikki mikä on takana, on onneksi takana. Ja tämä päivä on puolestaan uusi mahdollisuus. 

File%2027.9.2016%2013.37.52.jpg

Sisäistänyt viimeaikoina muuten senkin, että on tosi haastavaa johtaa yritystä jos on jo itsensä kanssakin ongelmia. Jos en saa johdettua itseäni tekemään viikossa tiettyjä asioita, käymään salilla ja syömään terveellisesti. Tekemään kaikkia niitä oikeitten johtajien tekemiä laskemia ja seurantoja yritykseensä, organisoimaan ja kasvattamaan tulosta. Miten johdat kahta firmaa, jos et osaa johtaa sinua itseäsi. Et mitenkään. Ja kun johtajana pitäs osata olla olla kova, omata hyvät sosiaaliset taidot sekä verkostot, ymmärtää markkinointi ja muutoinki jatkuva muutos ja siinä mukana pysyminen. Pitäs vielä kattoa että töissä on tehot kohillaan, eikä luppotunteja ole. Nykyelämä vaatii tosi paljon työntekijältä myös, pitää olla kaiken osaava, nopea, hyvä paineensietokyky ja joustava. Luotettavuudesta ja ahkeruudesta puhumattakaan. Ei ole helppo kokonaisuus ei. Kenellekkään. Ja 

 

Oppirahathan on aina maksettava. Sanomattaki on alkanu olemaan selvää, että yritys ei toimi, jos sen perusasiat eivät ole kunnossa. Jos Levin Soman ensimmäisen vuoden tarkoitus oli selvityä hengissä ja ottaa vastaan virheitä, josta voi ottaa opikseen ( tämä toteutui kyllä) niin toisen vuoden tarkoitus ja tavoite on rakentaa pikkuhiljaa organisaatiolle toimintamalleja ja rutiineja, sekä parantaa avointa ja välitöntä kommunikointia, delegoida vahvuuksien mukaan ja kuunnella. Koulutuksessa opin tässä taannoin, että jos mikä hiertää firmassa niin ihan ensimmäiseksi johtajalla on peiliin katsomisen paikka. Näinhän se on, todellakin! Todennäköisesti siellä on organisaation peruspilareissa joku asia jäänyt huomaamatta tai sitten on vaan huonoa johtajuutta. Toki on aina poikkeuksia ja on henkilökemia- yms asioita, mitä toimintamallien muokkaaminen ei muuta suuntaan tai toiseen, mutta ne ovatkin täysin eri lukunsa ja niille harvoin voi mitään vaikka kuinka olisi hyvä esimies. On mukava nyt ymmärtää itse se, että kaikessa rytäkässä ja uuden luomisessa ei ole voinutkaan olla toimintamalleja tai pätevää pomia, vaan niitä luodaan nyt pala palalta. Kokemuksen pohjalta, mitä on tässä vuosi kerätty, Kittilän Somassa kolme vuotta. Tämä on jotenkin tosi armollinen ajatus ollu itsellekkin, en olekkaan niin epäonnistunut ollut vaan vasta-alkaja. 

 

File%2027.9.2016%2014.37.47.jpg

 

Nyt on vasta jotenkin ( yrittäjänä reilut 9 vuotta, työnantajayrityksenä 3 v) sisäistänyt sen, että esimiehen työ on ihan oikeasti työ. Siksi sen nimi on esimies. Kahvilatyöntekijä, missä roolissa olen työtäni oikeasti hoitanu kaiken ajan, on taas ihan eri työ. Ei minua siihen tällä hetkellä eniten kaivata vaan laivaan tarvitaan kapteeni. Erästä työntekijääni lainaten, kansimiehiä on kyllä, mutta jämäkkää kapteenia laiva kaipaa. Minä se en vielä ole, mutta olen alkanut opetella. Ihan lapsosen kengissä menen vielä, sillä en ole tästä oivalluksesta ei ole vielä kauhean kauaa. Paljon on kuitenkin jo saatu aikaseksi tälläkin uudella saralla, ja taatusti hommat menee tällä syklillä vaan parempaan suuntaan. 

 

Nyt on selkeä tavoite Somalla ensi kevääseen saakka. On organisaatio, joka koostuu täysin vanhoista työntekijöistä; sellaisista jotka on ymmärtäneet minua ja ovat olleet armollisia myös mulle minun uudessa työssäni. Jämäkkää johtajaa heillä ei ole ollut, mutta hyvin he ovat pärjänneet ja saaneet palaset toimimaan tahoillaan. Se on ihan sama kuin jos opetan uutta ihmistä täydellisen hääkakun tekoon. Ei varmasti heti synny virheetöntä jälkeä, mutta joka kerrasta oppii ja virheitä analysoimalla ne kitkee tulevaisuudesta pois. Sama minulla, olen uuden edessä ja opin kyllä hiljalleen. Virheistä parhaiten. Nyt on helppoa kun tiedetään hieman ihmisten ostokäyttäytymistä, voidaan ottaa järkevämmät aukiolot ja suhteessa siihen tarvittava henkilökunta. Koska naiset ovat olleet jo reilun vuoden talossa, he osaavat työn kyllä ja ovat jokainen sellaisia, jotka tykkäävät kanssani kehittää ja ideoida uutta. Lähen enemmän kuin innoissani uudelle kierrokselle! Mie tiän että siitä tulee hyvä.

 

Yksi asia mikä on huono työssäni esimiehenä on liika kiltteys ja epävarmuus. Ei saisi olla eikä näkyä etenkään. Ystäväni tässä taannoin ollessamme kävelyllä analysoi osuvasti, että mulla on huono tapa kumartaa ns. auktoriteettejä. Odotan lukeneilta ja kouluja kovasti käyneiltä paljon, sitten petyn jos ne eivät olekkaan niin hyviä kuin olisin sillä kokemuksella odottanut. Oli vähän ala kuin ala kysymyksessä, meidänkin ala. Jos tällainen ihminen neuvoo tai opastaa, ehdottaa jotain uutta, niin mie tartun siihen heti ajattelematta mitä mieltä itse olenkaan asiasta. Kait se kertoo omasta epävarmuudesta, kun ei osaa erottaa sitä mikä on oma fiilis ja mikä tulee toisaalta. Aika hämmentävää oli ymmärtää tämä, mutta tunnistin kyllä itseni. Eli omasta itsensä johtamisesta, omien päämäärien kirkastamisesta ja tavoitteiden ylläpidosta - siitä on minun tuleva vuosi tehty. 

 

Mulla on hirmu hyvä ja luottavainen fiilis kaikkeen. Oon tosi tyytyväinen työporukkaamme ja siihen missä ollaan tänä päivänä. Me sekoiltiin minun johdolla viime vuosi, mutta hienosti selvittiin ja nyt suunta taas eteenpäin. Jos joku ois kertonu mulle vuosia sitten kun yksinyrittämisestä lähdin laajentamaan mitä kaikkea haastetta se tuokaan tullessaan niin en ehkä olisi leikkiin lähtenyt mukaan. Mutta onneksi kukaan ei kertonut ja lähdin, sillä jostain on fiilis että pahin on nyt takana ja tästä ei hommat muuta ko lähe parempaan päin. Onneksi läksin <3

File%2027.9.2016%2014.38.13.jpg

maanantai, 15. elokuu 2016

Yrittäjänä introvertti

Olen paljon pohtinu omaa yrittäjyyttä sekä erilaisia persoonallisuuksia viime kuukausina. Jopa niin paljon, että halusin ihan itseäni varten kirjoittaa siitä tänne ns. julkiseen päiväkirjaanikin :) . Etenkin keväällä koin, että jouduin asioiden kasauduttua ja niiden tulviessa ovista ja ikkunoista sisään eteen haasteisiin, jotka johtuivat kaikki huonoista taidoistani kommunikoida. Mulla saattoi olla mielessäni hieno visio siitä miten asiat pitäisi mennä ja miten tulee toimia, mutta en saanut kaikkea ulos oikealla tavalla tai ollenkaan. Tämmöisestä seuraa luonnollisesti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia, mitkä on aina ikäviä asioita, etenkin kun ei ole ikinä tarkoittanut pahaa. Koska vastuu elämässä on kuitenkin kannettava, seuraukset on otettava vastaan, on mietittävä tarinan oppi ja otettava se vastaan nöyränä. Siitäpä tämä vyyhti oikeastaan lähtikin purkautumaan. 

 

Törmäsin sopivasti loppukeväästä ystäväni facebook-päivityksen persoonallisuustestiin, jonka tehtyäni minulle aukesi oikeasti  uusi maailma. Kuukausien jälkeen, lukuisten artikkelien, kirjojen ja muiden samanmoisten kanssa jutellessani olen alkanut ymmärtää niin itseäni kuin kanssaeläjiäni yhä enemmän. Tämä blogikirjoitus kertoo havahtumisesta omaan introverttiyteeni.  Minun piti oikeiasti kasvaa 37-vuotiaaksi tietääkseni että olen introvertti ja että ne piirteet, mistä olen itseäni aina soiminut ja yrittänyt koittaa väkisin muuttaa itseäni, ovatkin ihan ok. Introverttiys tarkoittaa sitä, että jaksaaksesi arjessa, latautuaksesi häslingistä, tarvitset yksinoloa sekä asioita, mitkä voimaannuttaa sinua. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie introvertiltä energiaa. Ekstroverit puolestaan saa energiaa kun on tapahtumia ja ihmisiä ympärillä. Massatapahtumat, jatkuva ohjelma,  täyteen buukattu kalenteri, isoissa ryhmissä oleminen sekä puhelin (joka soi) saa minut vain stressaamaan. Nyt kun mietin elämääni niin alan ymmärtää, että näinhän se on ollu. Kaikki nämä vuodet. Aina olen tsempannut ja jaksanut häslingit, mutta ollut sen jälkeen ihan poikki. Jossain vaiheessa vain olen hukannut itseni enkä ole ymmärtänyt, etten tarvi olla sosiaalinen aina. Ei aina jaksa. Etenkin viime kevät oli kyllä ihan liikaa, kaikinpuolin. Niin monta asiaa tapahtui yhtäaikaa monella erillä elämän osa-alueella, niin paljon ihmisiä, vaihtuvia tilanteita, piti tietää kaikesta kaikki vaikka en tiennyt mistään mitään. En oikeasti meinannut pysyä perässä. Jo pelkkä yrityksen laajentuminen monine työntekijöine oli semmoinen rutistus, että on ihme että olen järjissäni tänään. Mie en ole ollut perehdyttäjänä hyvä vaan mulle sattui (valitsin itse) hyvät työntekijät, jotka hoitaa homman kotiin tänäpäivänkin. Aika onneksi kultaa muistot ja nyt on jo hyvä itselläkin hengittää. Mie selvesin ja tulen selviämään vastedeskin. Näyttää jo oikein valoisalta, vaikka olin jo lähes luopumassa koko firmasta ja menemään toisaalle töihin. Niin se elämä heittelee vaan. 

File 15.6.2016 16.48.29.jpeg

 

Jotta ymmärtää nykyhetkeä, pitää katsoa vähän laajemmaltikkin. Lapsena olin vanhempieni ainokainen aina 24-vuotiaaksi. Voidaan siis sanoa, ettemme veljeni kanssa ole leikkineet samalla hiekkalaatikolla. Yksinolo ei ole ollut mulle koskaan ongelma, asuinhan talossamme tosi paljon yksinäni vanhempieni ollessa aina töissä yrityksissään ( kyllä, samaa kaavan jatkan minäkin - tiedostan ja koitan tehdä asialle kokoajan jotain ). Meillä kävi paljon kylän muita lapsia ja olin siinä mielessä tosi sosiaalinen ja tullut aina toimeen kaikkien kanssa. Vaikka olenkin enimmäkseen introvertti, on mulla myös vähän ekstrovertin piirteitä - ollut aina, nyt kun miettii. Pienissä määrin ainakin. Lapsena leikit olivat lähes aina mielikuvitukseen pohjautuvia. Muistan kuinka tein itse lautapelejä, piirsin niin nappulat, nippulat kuin pelirahat niihin itse. Olin tosi luova lapsi, leivoin ja ompelin kanavatöitä, gollegepuseroita - milloin mitäkin. En tarvinnut näihin aina kavereita vaan itsekseni toosotin menemään. Nytkin haaveilen siitä että joku päivä saan valaa savea ja tehdä omannäköisiä motteja. Se ois minusta huippua. Jokunen vuosi sitten maalasin posliinia, mutta kerho on sittemmin loppunut ja taitaa kaikki minun maalauskaveritkin olla jo mullan alla :D . Mutta nämä oli kivoja harrastuksia. Sai olla mukamas sosiaalinen ryhmässä, mutta taapertaa oman työn kimpussa ja ajatukset siinä. Me like <3

 

Alakoulussa olin myös yksinolija. Luokallamme oli neljä oppilasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen meistä tytöistä sai kehitysvammansa vuoksi omaa opetusta tukiopettajan kanssa koko ala-asteen ajan , pojat saivat omaansa ja minä sain ikiomaa opetustani. Olen oikeastaan opiskellut koko ala-asteen ajan yksinäni yksityisopetuksessa näin jälkeenpäin katsottuna. Alemmalla luokalla ei ollut yhtään oppilasta, mutta ylemmällä seitsemän. Heitä oli siellä viisi tyttöä ja kaksi poikaa. En ikinä kokenut kuuluvani heidän joukkoon tai leikkeihin, eikä mulla ollut tarve siihen kuuluakkaan. Yksin oli oikein hyvä aina toisinaan. Muistan kun muut harmittelivat jos pitää jäädä kotiin viikonlopuksi, itse olin että jes -ei tarvi lähteä kotoa viikonloppuna. Jos pitää ylipäätään lähteä johonkin, juhliin tai reissuun, niin siihen pitää kerätä oikein voimia monta päiviä että sitten saa kans lähdettyä. Tullakseen väsyneenä sitten takaisin. 

File 15.6.2016 16.52.14.jpeg

Muistan kuinka jo ala-asteella inhosin liikuntaa. Pelkään yhä palloa ja kaikkia urheilulajeja, joissa pallo lentää päin kovaa. Liekö joskus saanu kunnon täräyksen ja muisti mennyt kun moinen pelko on jäänyt. Tämä on outo juttu minustakin :). En ole koskaan ollut koulu-urheilun harrastaja, enkä ymmärrä muutenkaan urheilulajeista mitään. Minua ei kiinnosta urheilu eikä tulokset yhtään,  edes jääkiekon mm-kisat. Hiihto ja pyöräily on mukavia, mutta nekin on yksilölajeja. Olen yrittänyt kiinnostua monista itselle vieraista lajeista ja asioista ihan sen vuoksi, koska suurin osa kiinnostuu ja pystysin keskustella noista jutuista mutta ei. En kykene kiinnostua asioista, jotka ei ole minua. En vaan pysty. En pidä jännityksestä, en seikkailuelokuvista, mutta jos tulee joku tosipohjainen dokumentti niin nauhoitan heti. Rakastan lentoturmatutkintoja ja 4D-dokumenttejä. En ole ihmisenä myöskään ryhmäpelaaja tai joukkuepelaa, olen yksilösuorittaja. Muistan, kuinka en pitänyt koulussa myöskään ryhmätöistä - tein mieluummin kaiken itse. Minusta ryhmätöissä ärsytti se, että tunnolliset loppupeleissä tekivät aina tehtävän ja "ei niin tunnolliset" siipeilivät tehtävän mukana. Oli simppelimpää kun jokainen huolehti vain oman osuutensa ja saa kiitoksen siitä mitä itse teki, eikä siitä minkä kaveri teki. Minua ärsyttää kamalasti siipeily ja se että ei tehdä omaa osuuttaan. Muutenkin mulla on melko tarkkaan määritelty arvomaailma, jonka mukaan yritän tänä päivänä elää. Luotan ihmisiin heti ja ajattelen aina niin, ettei kukaan voisi olla ilkeä tai haluta pahaa mulle. Sitten kun joudun kantapään kautta oppimaan, ettei asia mennytkään noin niin sen jälkeen minun on vaikea enää  antaa uutta mahollisuutta. Jos maku menee, se menee. Tietoista pahuutta ja ilkeyttä en hyväksy, virheet ja erheet on asia erikseen. Niitä teen itsekkin ja tulen varmasti tekemäänkin. Sitten vaan on osattava pyytää myös anteeksi. Tätäkin tehnyt keväällä kyllä. 

File 15.6.2016 16.51.05.jpeg

Nyt kun mietin niin kaikki nuo on introverttilapsen piirteitä. Introverteiksi luen tänäpäivänä myös isäni, äitini kuin miesystäväni - olemme kokonainen introverttirykelmä oikeastaan :D . Näen niitä myös hyvin vahvalti omassa pojassani. Hän on myös yksinolija. Koulussa hän on yksilösuorittaja, joka ei niin välitä myöskään joukkuelajeista. Yritin vuosia saada häntä kiinnostumaan niin jääkiekosta, jalkapallosta kuin sählystä - koska niin muutkin pojat tekee - mutta ei hän kiinnostu. Ja nyt sen ymmärrän, ei hän ole sellainen joka innostuu tuon kaltaisista asioista. Hän tykkää lasketella, pyöräillä, toosottaa tietokoneellaan omia videoitaan, temppuilla trampoliinilla ja olla vain kotosalla. Hällä on ystäviä ja koulu menee hyvin. Ei siis mitään huolta, vaikkei kulkisikaan lätkätreeneissä - ei kaikkien tarvi ja ovat silti oikein hyviä sellaisina kuin ovat. Luksusta kotona on se kun olemme kaikki saman katon alla, kukin omissa touhuissamme. Minä saatan lukea kirjaa, mies katsoo telkkaria ja poika pelaa Mariota. Me olemme kaikki täällä läsnä, vaikkakin omissa maailmoissamme. Emmekä pidä sitä pahana, sillä ne sopii meidän luonteillemme. 

 

Se että nykymaailma hyväksyy enemmän ekstrovertit ja heidän sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ihannoidaan, introverttien pitää yrittää luovia ja omaksua ekstroverttien piirteitä selviytyäkseen tässä maailmassa sen odottamalla tavalla. Kaikki tukevat ekstoverttejä piirteitä, päiväkodit ja nykykoulu etenkin. Pitäisi toimia pienryhmissä, tehdä kimpassa projekteja ja olla joukkuepelaaja. Yksilösuorittaminen on lähestulkoon pahasta. Tutkimusten mukaan myös yritysten johdoissa menestyvät ovat  nimenomaan ektroverttejä eli sosiaalisilta taidoiltaan hyviä ja johdonmukaisia esimiehiä. Mie en ennen jotenki ole tajunnu tätä koko kuviota, mutta nyt kun mietin matkaani yrittäjänä alan ymmärtää. Ulkopuolinen voi hyvin pitää ja pitääkin minua varmasti ekstroverttinä. Olenhan kahvilayrittäjä joten minun on pakko rakastaa sosiaalisuutta. Olenkin introverttinä omaksunu hienosti ekstrovertin käyttäytymismallin ja olen työssäni oikeasti hyvin sosiaalinen sekä ulospäinsuutautunut. Ja kaikkea tätä olen oikein mielläni. Se ei silti ole minun persoonallisuustyyppini, vaan jo nuorena opittu käyttäytymismalli. Käyttäytymismalleja voi oppia ja omaksua, persoonallisuustyyppisi on ja pysyy.

 

File 2.6.2016 0.11.44.png

Silloin kun sairaalan kanttiinissa yrittäessäni aloin haaveilla isommasta kahvilasta, haaveilin vain somasta pikku kahvilasta, josta saisi kakkuja ja kahvia värikkäässä ja erilaisessa miljöössä tarjoiltuna. En mie nähny itseäni johtamassa monipäistä firmaa tai pyörimässä jakkupuku päällä toimistossa (näin perikuvana yrittäjästä) . Näin itseni hääräämässä siellä söpö essu päällä leipoen erilaisia luomuksia. Siitä ei mennytkään kuin muutama vuosi ja mulla oli tämä kyseinen kahvila. Ja ensimmäinen työntekijä. Reilu vuosi tuota kahvilaa niin löysin itseni luotsaamasta toistakin kahvilaa. Työntekijöitä tuli ja meni. Tuli todella paljon uutta, joka tuutista. Myös vastoinkäymisiä, jotka osan otin tosi henkilökohtaisesti.  Stressinsietokykyni kävi äärirajoilla. Minun introverttiyteeni kuulu se, että olen luova ja saan ihmiset innostumaan, luen hyvin eri ihmisiä  mutta en osaa enkä ole hyvä organisoimaan asioita. Olen idearikas, ja niitä ideoita singahtelee jatkuvasti laidasta laitaan. Aina en pysy itsekkään perässä, työntekijöistä nyt puhumattakaan. En ajattele  lähes koskaan voisiko asia toimia ja miten käytäntö sujuu - minä vaan teen. Katson sitten miten kävi. Tämä yleensä onneksi toimii niin hyvässä kuin toki pahassakin.

 

Introverttinä esimiehenä olen ollut luonnollisesti kiinnostunut myös työyhteisöni eri persoonallisuuksista. Minusta se on melko tärkeääkin, että esimies tietäisi millaisia ihmisiä on töissä, jotta voi ajatella työtehtäviä ja asioita sen mukaan, että kukin voi käyttää vahvuuksiaan työssänsä. Meillä on minun mielestäni suurinpiirtein puolet introverttejä, puolet ekstrovertejä. Ollaan myös puhuttu työyhteisössä tästä aiheesta monesti ja naurettu omille ominaisuuksillemme. Yleensä jos työparina on yksi yhtä piirrettä, vuoro yleensä jakautuu niin, että enemmän ekstrovertti jää enimmäkseen salin puolelle ja keittiöön menee leipomaan ja kokkaamaan enempi introvertti tyyppi. Itse viihdyn molemmissa ja monesti minun rooli mukautuu työparini myötä. Lisäksi koen, että minun pitää välissä ihan tietoisesti olla kassalla. On kiva että saa rupatella tuttujen asiakkaiden kanssa, etteivät luule minun vallan kadonneen.

File 15.6.2016 17.33.27.jpeg

Huomaan että koska työ on niin sosiaalista koen olevani monesti älyttömän uupunut töiden jälkeen. Ei puhettakaan että lähtisin kylästelemään tai kutsuisin meille laumoittain ihmisia kahville. Ei. Sitä haluaa latautua ja olla vain. Minua stressaa jo yksikin palaveri ulkopuolisten ihmisen kanssa kalenterissa ja huokaisen helpotuksesta jos se peruutetaan. Tai sitten keksin suoraan sanottuna tekosyyn, jottei minun tarvitse sinne lähteä. En vain halua käyttää enää ainokaisia vapaahetkiä asioiden parissa jotka vie energiaani, ei anna sitä. Ei sillä että seura siellä olisi huonoa, mutta kun se sosiaalisuus syö jo ennestään tyhjää akkua vain - ei lataa sitä kuten ekstroverteillä. Jos en ota sitä latautumisaikaa edes väkisin, ei minulla ole mistä ammentaa. Introvertti kun tarvitsee voimaantuakseen sitä omaa aikaa, rauhaa, omia touhujaan yksin tai ihan läheistensä kanssa. Hän voi olla sosiaalinen ja on hyväkin siinä. Mutta ystävät ja kaveritkin menee vain pienissä erissä, muutama kaveri korkeintaan yhtäaikaa. En ole koskaan kyllästynyt tai tympääntynyt yksinäni, mutta porukassa pitkäännyn helposti. Monesti sanonukkin, että minun pään sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja siellä on kokoajan kauhea häslinki etten jaksa sitä enää pääni ulkopuolella. Enkä muutenkaan jaksa kilpailla puheenvuorosta äänekkäiden ekstroverttien kanssa, jotka tykkäävät olla huomion keskipisteenä ja nauttivat esiintymisestä. En  jaksa small talkia tai ympäripyöreää puhetta kun haluan heti puhua asioista mitkä on syvällisiä ja joilla on joku tarkoitus jollekkin edes. Säätilat ei kiinnosta minua yhtään, näen ne ikkunasta aamulla kun herään.  Jotku voi pitää ja pitävätkin varmasti introverttejä ylpeinä ja koppavina. Päinvastoin, me olemma syvästi tuntevia ja oikeastaan aika ujojakin. Meillä ei vain ole tarvetta tulla nähdyksi. Tämä onkin yrittäjyyteni yksi suurin paradoksi. Minun pitäs näkyä ja kuulua, mutta kun en haluais. Tämäkin minun blogimaailmanikin täällä Vuodatuksessa on minun oma maailmani, luulen ettei näitä tekstejä edes kukaan lue. Koen että kirjoittaminen voimaannuttaa minua ja minusta on mukava kirjoittaa miltä minusta oikeasti tuntuu. Täällä minua ei hävetä mikään, mitä sanon tai teen sillä en ymmärrä kuinka moni näitä lukee tai lukeeko kukaan. En edes välitä sellaisista tässä kontekstissä. Minusta vaan on vapauttavaa kun voin reilusti sanoa ja puhua asioista, jotka on mulle merkityksellisiä ja olleet jotenkin elämääni vaikuttavia. Blogissa on myös se hyvä puoli ettei minun tarvitse tyrkyttää itseäni tai yritykseni sanomaa kenellekkään. Inhoan tyrkyttämistä ja mainosten laittamista joka foorumiin joka päivä. Suurinpiirtein kerran viikossa laitan kylän puskaradioon jonku yritykseni viestin ja senkin teen kauhulla, sillä en tykkää siitä. Luotan siihen että ne jotka haluavat nähdä Soman uutisia, tykkäävät firman sivuista ja uutiset tavoittavat sitä kautta. Koen, että kaikista parasta on se, että jokainen ihminen saa lukea niitä tekstejä, blogeja mitä itse haluaa ilman että ne uutisvirtaa täyttää kokoajan. Jos ei halua, ei tarvitse lukea. Siksi tämä blogimaailma on minusta mukava. Perustuu molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen.

 

File 2.6.2016 10.39.53.jpeg

Introverteillä on myös yksi jännä piirre, mikä on erittäin vahva myös itselläni. Puhelin. Inhoan kun se soi.  Tai se ei soi oikeastaan, sillä pidän sitä äänettömällä lähes koko ajan. Outoihin numeroihin en vastaa useimmitenkaan ja yrittäjänä niitä outoja numeroita (ihan asiaakin soittavat :) tulee paljon. Varmaan menettänyt paljon asiakkaita tämän piirteeni takia...  Olen oikeasti tosi huono puhumaan puhelimessa, ja kaikki asiat voisin hoitaa mieluiten viestitse sillä niissä voin sanoa asiani niinkuin haluan sen sanottavan. Viimeksi kun vastasin outoon numeroon tulin ymmärtämättömyyttäni vaihtaneeksi puhelinliittymäfirmaa ja siitä tuli kauhean monimutkanen show korttivaihtoineen päivineen. Olin vain niin hopussa lopettamassa epämukavaa puhelua enkä keskittynyt kuuntelemaan mitä herralla oli asiaa. Nykyään odotan monesti että puhelin lakkaa soimasta ja laitan perään viestin, jossa sanoin etten kuullut puhelinta ja oliko jotain tärkeää asiaakin. En vain jaksa puhua, tai mulla on ollu just joku oma projekti kesken mikä vaatii keskittymistä. Mulle puhelin ei ole puhumista varten.

File 15.6.2016 18.49.30.png

Olen tutkinut enemmänkin tätä minun introverttiyttä ja etenkin INFP- ryhmääni, johon lukeudun. Hassua jos jollakin muullakin kolahtaisi samat piirteet :)  Infp tulee kirjaimista:

i  (introvertit) - saa energiaa hiljaisuudesta

n ( iNtuitive) - näkee toimintamalleja ja mahdollisuuksia

f ( feelings) - priorisoi ihmiset ja tunteet

p ( perceiving) -  vapaus ja joustavuus

 

 Vapaasti suomennettuna tämä INFP on filosofi, sopeutuva idealisti ja unelmoija.  Meidän huonoiksi puoliksi voidaan luetella mm. julma itsekritiikki ja tahto miellyttää muita. Olemme aika hiljaisia, meistä on vaikea saada otetta, itsepäisiä, etäisiä ja itsenäisiä emmekä osaa näyttää tunteita hyvin. Hyviksi puoliksi INFP:lle sanotaan, että olemme hyvin empaattisia, ymmärrämme lähes kaikkia ihmisiä, analysoimme asioita monelta eri kulmalta.Ystävinä olemme lojaaleja. Olemme lähteiden mukaan luontaisia johtajia.

 

Tämän tyypin esimiehen, joihin lukeudun, kompastelevat seuraaviin seikkoihin. Itseasiassa kun listan lukee, pätee se varmaan aika monen muunkin elämään :)

- liian monta asiaa hoidettavana, ei pysty keskittymään.

- liika äänet

- keskeytykset

- henkilökohtaisen elämän stressitilanteet

- jos joku uhkaa/loukkaa meidän arvomaailmaamme, minkä olemme luoneet

- liian vähän yksinoloa. Liikaa sosiaalisuutta. 

- työskentely ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä ajatella syvällisemmin asioita.

- oudossa miljöössä työskentely, jossa paljon vieraita yksityiskohtia sisäistettävänä

- suunnitelmien jatkuva kariutuminen, uusiksi meneminen

- se ettei ole selvää suuntaa

- harmonian puute

- kritiikki ja konfliktitilanteet

- se ettei pysty käyttämään omaa intuitiotaan töissä

 

Minun piirteisiin kuuluu se, että minulla on paljon kavereita, mutta vain aniharva oikeasti hyvä ystävä. Vahvimmat ystävyyssuhteeni ovat olleet oikeastaan nuoruudesta tai varhaisaikuisuudesta lähtien. Olen huono tekemään uusia ystäviä, sillä koen prosessin niin isona etten välttämättä jaksa panostaa niihin aikuisiällä enää niin paljoa. Aikuisiän ystävyyssuhteeni ovat ihmisten kanssa, joiden kanssa on heti puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä ilman salaisuuksia. Hypätty ne small talkit heti yli. Mulle laatu on määrää tärkeämpi. Ne joiden ystävä olen, olen sitä henkeen ja vereen. Salaisuuksia mulla ei oikeastaan ole, olen kuin avoin kirja ja hyvin sinut itseni kanssa, mitä nyt kroppani kans en varmaan ikinä täysin. Ei ole oikeastaan aiheita mistä en voisi puhua. Ystävänä olen myös "helppohoitoinen". Minun kanssa voi mennä kuukausia etten soita tai minusta ei kuulu, enkä vaadi sitä toiseltakaan. Jatkan siitä sitten mihin jäimme. Ymmärrän että meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme.

 

Ihmistyyppinä olen myös äärimmäisen epäjohdonmukainen. Saatan alkaa selittää asiaa ja kun juttu jatkuu, selitän jo kuudetta eri asiaa ja olen unohtanut mistä minun piti puhua. Olen sekava, kadotan ainakin kaksi tavaraa per päivä- vähintäänkin. Saatan katsoa kelloa kolme kertaa, enkä vieläkän muista paljonko se on. Olen myös aika armoton itselle, ja syyllistän helposti itseäni. Suren asioita pitkään ja rankaisen itseäni. Suren myös jos kuulen vaikka, että joku on sanonut että ei ikinä astuisi jalallaan kahvilaani. Suren ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni minulle tuntemattoman ihmisen vihan. Käytän aivan liikaa aikaa miettimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Haluaisin kovasti miellyttää kaikkia, vaikka tiedän kokemuksestakin etten ikinä siihen kykene. En koskaan koe tehneeni parastani vaan koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Olen ankara itselleni, mutta silti en ole perfektionisti. Odotan vain paljon itseltäni.

 

Henkilökohtaisesti koen että minussa on kaksi puolta. On se kova yrittäjä, joka soturimaisella asenteella menee eikä meinaa. Teen riskiratkaisuja, en pelaa varman päälle ja minulla on kova stressinsietokyky- olen tosi rohkea vaikka itse sanonkin. Luotan vaan johonkin korkeampaan, tiedä sitten mihin mutta mulla on olemassa valtava luotto tekemiseeni.  Sitten on se toinen puoli , 50 % lapsi joka kompuroi, ihmettelee, oppii uuttaa, ymmärtää kaikkia, on liian kiltti ja on epävarma kaikesta. Onnekseen sillä lapsen puolikkaalla on vahva lapsen usko, joka uskoo ihmeisiin ja siihen, että kun tekee töitä sydämellään ja nöyrästi ottaen opit vastaan, niin se kyllä pärjää ja jaksaa. On jännä tunne kuin vanha sielu ja lapsi keskenään toisinaan jylläisivät samassa kehossa. Se tuntuu oikeasti tosi hassulta välissä, sen oikein tuntee.  

 

Näitä kun on nyt pohtinut ja miettinyt ajan kanssa on jotenkin helpompi elää ja olla. Ymmärtää itseään ja muitaki.´Ei tarvitse yrittää hampaat irvessä jaksaa olla sosiaalinen vapaalla ja olla jotakin, koska "niin kuuluu" -  sillä niin ei kuulu. Voin vain olla minä ja ymmärtää että tämä on minun tapani olla ja elää. Tämä on minun ominaisuus, vika, mahdollisuus. Ja nyt kun ymmärtää enemmän omia heikkouksiaan, tiedostaa ne, voi jotenkin olla viisaampi ennakolta ja jopa välttää karikoitakin. Kääntää heikkoudet vahvuudeksi. Siitähän tässä elämässä kai on kysymys?