Terkut Pyhätunturilta ja hiljaisuuden retriitiltä. Siellä me on 15 hengen porukalla oltu yhdessä hiljaa ja kuuntelemassa kukin omaa sydämen ääntä. Jos mulle ois vuosi sitten sanottu, mistä itteni nyt löysin, niin oisin nauranu ettei ikinä! Mutta siellä olin ja siitä nyt äärettömän onnellinen  Niinku olen sanonu, mulla on onni löytää itteni aina tilanteista ja paikoista mihin minua ei heti yhdistäisi, mutta ne on aina mulle hyväksi. Tavalla tai toisella. Niin nytkin.

Ootin tätä reissua jo pitkään innoissani ja olin pöljä ladannut kauheesti juttuja sinne käsiteltäväksi päässäni. Oikein listan olin tehny mitä kaikkea minun pitää miettiä! Jopa Kesko-Tukun ostoslista oli mietinnän alla, tai piti olla siis... Lisäksi otin varmaan 10 taulupohjaa ja maalit mukaan. Niin ja joogaukseen aioin osallistua, kuin myös meditointiin. Ilman muuta myös ne voimauttavat valokuvat tuli ottaa ja hengailu luonnossa kameran kanssa kuului minun ohjelmaan. Ja kuitenkin VAIN yksi ehjä hiljainen päivä aikaa niin voitte kuvitella, että mulle tuli siellä KIIRE! Kiitin luojaa, että olin tapojeni vastaisesti ottanut rannekellon mukaan(koska kännykkä oli tietty suljettuna en ois muuten tieny kelloa), niin ehin just ja just aina syömään. Ruokailujakin oli aina 3 tunnin välein kuitenkin.

Mutta paljon mie kuitenkin ehdin. Nautin hiljaisuudesta, se ei ollu mikään ongelma mulle. Olen niin paljon yksin kotonakin ja saatan päiväkausiakin vain olla jos niikseen tulee. Oli ihanaa kun "ei tarvinu" rampata facebooksissa tai kuunnella telkkarin mölyä. Hauska tilanne oli minusta aina ruokasalissa, missä kaikki söivät hiljaa ja voi kuulla joka haarukan ja veitsen kilahduksen. Ei ollu puheensorinaa, mikä yleensä täyttää tuon kaltaisen tilanteen. Erikoista ja hassua.

Osallistuin ekaa kertaa joogaan ja voin kertoa etten tajunu kehoni venyvän jos jonkinmoisiin kissa-, ja kobra-asentoihin!!! Tervehdin siellä niin aurinkoa kuin gurua ja käteni olivat milloin kellon viisareita ja milloin minusta tuli alaspäin katsova koira. Ja tämä kaikki aina  jo aamukasilta! Voi luoja mikä liikuntalaji sanon minä! Ihan huikea ja varmasti saa lihakset kondikseen kun sitä harrastaa. Meillä oli vielä aivan ihastuttava jooganopettaja Ninnu, että jos sellainen ryhmä vain tänne Kittilään saadaan niin jo vain mie lähen taas aurinkoa sinne tervehtimään!

Sitten meillä oli siellä sellainen kuin Voimatarina. Tarkoituksena oli mennä ulos luontoon, etsiä sieltä paikka, jonka tietää omaksi voimapaikakseen ja kuunnella mitä se luonto siinä sinulle kertoo. Aattelin eka, että höpöt se mitään kerro, enkä mie mitään paikkaa löydä. Mutta jo vain se löytyi ja sillä oli paljonkin asiaa mulle.

Minun voimapaikka oli kaukana, sinne piti tarpoa hankea tosi pitkään (kuvan otin sieltä takaisinpäin) ja kun tulin tämän "tien" päähän, siitä aukesi pelto. Näkyipä myös joki, kaukana talo. Vieressä oli ihana koivu, joka haarautui kahteen ja paljon puita. Se paikka oli minun voimapaikka. Tajusinpa siinä, että on ihan ok olla tätä kaikkea:peltoa, metsää, virtaavaa jokea, taloa... Ei tarvi olla vain yhtä ja samaa: hyvä vain jossain yhdessä asiassa. On ihan sallittua olla hyvä vähän kaikessa, kokeilla kaikkea, olla monipuolinen. Se ei ole pois jostain toisesta tai toiselta. Se olen minä, ja minä olen hyvä juuri tällaisena sekalaisena kuin minä olen. Minun ei tarvi olla mikään "pro" kaikessa. Ja että kukaan ei ole parempi kuin sinä, tai päinvastoin. Koska minä olen minä ja niin kauan kuin se on minulle hyvä se riittää. Tuo hangessa pitkään tarpominen ite voimapaikkaan kyllä kans kuvastaa minua. Olen tarponu kyllä aika pitkään jo ja kyllä nyt on vaan hyväksyttävä muutama juttu ja heitettävä tarpomasta. On aika nauttia jo kunnolla. Ja avoimesti.

Ja olipa luontoäidillä siinä myös muuta sanottavaa minulle... Se kiitti minua siitä, että olen rohkaistunut olemaan juuri sitä, mitä olen ja kertoi, että olen todellakin oikealla polulla. Kiitti, että olen voittanut monia tunnelukkojani, mm. häpeän. Ja kiitti myös siitä, että entisen tahtomattani kovettuneen ja sekoilevan pinnan alta on tullut esiin se astetta herkempi Heli, joka ymmärtää, että kyllä tunteita saa näyttää- se ei ole heikkoutta- ja apuakin voi tarvittaessa pyytää- sekään ei ole väärin. Aina ei tarvitse pärjätä yksin. Se muistutti myös, ettei ihmisen ole tarkoitettu elämään täällä yksin, vaikka se pärjäsikin yksin. Se muistutti, ettei muiden mielipiteiden saa antaa vaikuttaa minuun niin paljon, kuin ne ovat joskus tehneet. Se sanoi, että vain minä tiedän mikä on totuus minulle. Pyysi kuuntelemaan sydäntäni. Viisaan ystäväni sanoin; Totuus on jo minussa, minun pitää vaan koittaa kuulla se.

Eli niin se höpöltä tuntunut tehtävä muuttui todeksi ja voin kertoa että oli aika hätkähdyttävää. Kirjoitin siellä paljon tekstiä paperille, kaikkia näitä oivalluksia ja viestejä mitä sainkaan milloin mistäkin. Määrittelin aarrekartan lailla unelmaelämäni ja nyt mulla on rohkeutta uskoa sen toteutuvan, enkä ikinä vähättele tai naurahda enää unelmilleni tai itselleni. Ne toiveet toteutuvat, jokainen tavallaan ja ajallaan. Uskon siihen ja jään seuraamaan kuinka pitkälle usko ja elämä kantavat. Nehän kantavat juuri niin pitkälle kuin haluan ja elämä on mulle tarkoittanut kantavan. Jään seuraamaan nyt tilannetta positiivisin fiiliksin.

Kymmenestä taulupohjasta maalipinnan päälleensä saivat kaksi... Heikko prosenttuaalinen osuus näin tehokkaalle tytölle, mutta olen sitäkin onnellisempi tuotoksistani. Tein eka puutaulun, jonka maalauttani oivalsin, että se on osa MINUN elämänsarjaa. Siihen kuuluvat aiemmin tekemäni kaksi puutaulua, joita se täydentää. En tiennyt ennen tätä. Mulla on tuo kollaasin eka taulu Kanttiinissa esillä ja sitä on moni kysellyt. Kerran heitin hinnaksi eräälle kyselijälle 80 e ( taulu on 50x60cm) ja kyselijä kauhistui hinnan suuruutta ja aikoi maalata itse samanmoisen. Mietin silloin että ok, en ole tuonut niitä varsinaisesti edes myytäväksi sinne-kunhan esille vaan- ja olenkin ollut sitä mieltä, etten osaa niitä hinnoitella ja tajusin etten hinnoittele enää koska metsään meni. Nyt kun tein tuon viimeisen kolmannen taulun, tajusin ettei eka taulukaan ole myytävänä, koska se on minun elämäni taulu sarjan eka ja tärkeä osa. Se yhdessä muodostaa jatkumon... Ensin oli kolme irrallista puuta, sitten piti irtautua; mennä ja miettiä syvästi vain sitä yhtä puuta. Vasta sitten voi olla ehjästi olemassa kaksi puuta yhdessä. Myrskyistä ja värien vaihteluista huolimatta seesteisyys tulee ja aurinkokin paistaa..? Pysyttekö perässä?

Minun elämä 3/3. Jatkoa odotellessa ;)

Maalasin myös tällaisen jättitaulun, josta en laita nyt tämän parempaa kuvaa, sillä vein tämän tänään Matkahuoltoon ja odotan kunnes se on perillä omistajallaan. Hän ei vaan itsekkään tiedä sitä vielä... Voi minua jännittää mitä hän pitää tästä!!!!!

Ja mistä vielä olen nyt iloinen on se asia, että minun vanha Opeli on todellakin tarkoitettu myös matka-ajoon!!! Se kantoi meidät kuulkaa nikottelematta 320km mukan. WAU! Kyllä kannatti uskoa ja luottaa siihen. Huollatin sitä kahteen otteeseen nyt parin viikon aikana, mutta korjaajatkaan eivät saaneet sitä kauheaa vinkumista korjattua- eivät tienneet mistä ääni tulee! Aateltiin tyttöjen kans matkaan lähdettyämme että kestämmä kyllä äänen vaan yllätys oli melkoinen kun ääni katosi! Se korjaantui kuin itsestään. Olen ihan varma, että se oli ooppelin tapa kiittää siitä että uskon siihen hih. Vetovoiman laki. Jälleen.

Olen mie nyt kyllä Heliksi niin kovasti pohtinu siellä tosiaan, että olin ihan naatti eilen ko tulin iltapäivällä kotia ja hain poitsun kämpille. Hänkin oli hiihtäny koko viikonlopun, joten yksissätuumin löimme ysiltä nukkumaan. En tajunnukkaan, kuinka raskasta tuo ajatteleminen on, kuin ihmeessä ne filosooffit jaksaa tehä tuota työkseenkin??? Sanomattakin on selvää, että reissu oli upea, ylitti henkisesti odotukseni. Sain siitä irti enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa ja olen jälleen todella voimissani. Nyt on toiveet ja unelmat oikein ajan kanssa kirjoitettu ylös, annettu lupa niille toteutua, joten jää nähtäväksi miten tytölle tässä käy. Just niinku pitääkin, sen mie tiedän.

Lauantaina laitan sitte kakkuja, niitä onki sitte kymmenkunta taas tulossa.... MOIDO :)