Pakko kirjoittaa postaus onnellisuudesta tänne kakkujen väliin, koska olen sitä niin paljon pohtinut viime aikoina yksin ja yhdessä muidenkin kanssa. Mitä se onnellisuus on? Entäpä menestyminen?

Tää minun ajatus lähti siitä kun eräs lähimmäiseni sanoi mulle tästä blogistani kuinka "ei pitäisi tällä tavalla provosoida".. Kysyin, että provosoida mitä? En oikein ymmärtänyt hänen pointtiaan. Juteltuamme hetken ymmärsin, ettei kuulema pidä tuoda ilmi muille, että "menee hyvin ja on onnellinen". Kaikki ihmiset eivät tykkää hyvää "tällaisesta" ja se voi kostautua mulle.  Ahaa. Tajusin. Just ja just ymmärrän pointin, mutta en kyllä allekirjoita.

Ajattelin tuon viittauksena aiheisiin, joista viimeksi olen puhunut eli hinnoittelun vaikeuteen, ja siihen kuinka onnellinen olen, että saan tehdä työtä mistä pidän. Viimeksi mainittu on mulle sitä menestystä. Ensimmäiseen en viitsi enää paneutua, sen olen jo täälläkin käsitellyt. En mie rikastunut työlläni ole, sen tajuaa ainakin kaikki ne jotka tekee käsityöammattia, olen tullut vaan toimeen. Harva tekee kuusipäiväistä työviikkoa- minä teen. Ja muutenkaan ei yksinyrittäjä helpolla pääse koskaan. Työt ei lopu kun ovi menee duunipaikassa kiinni ja lomia ei ole, ellei niitä väkisin oteta. Palkallisista nyt puhumattakaan. Mutta sitten kun ymmärtääkin, että oikeasti elättää itsensä työllä, jota rakastaa ja saa olla terve, niin se on mulle sitä menestystä. Minun ei tarvitse olla esim. kaupankassalla töissä, koska se ei olisi intohimoni- jonkun voi olla ja hyvä niin. Minun ei tarvitse myöskään tehdä muutaman ystäväni mallin mukaisesti hyväpalkkaista työtä pelkästään siitä saatavan hyvän liksan vuoksi, vaikka veri vetäisikin ihan muihin hommiin. Minun ei toisin sanoen tarvitse tehdä mitään, mistä en yksinkertaisesti pidä. Se on mulle juuri sitä menestymistä puhtaimmillaan ja ymmärrän olla onnellinen siitä! Onko todellakin väärin olla onnellinen ja tyytyväinen, onko se juuri niin harvinaista, ettei sitä ainakaan saa sanoa ääneen? Siitä siis mitä mulla on, eikä itkeä kaiken sen perään mitä mulla ei ole. Mie olen ihminen joka elän hetkessä, nautin kun en tiedä mitä illalla teen- oikein jännityksellä ootan mistä itteni löydän ja tekemästä mitä vai oonko vaan kotona kirja kourassa. Rakastan höttöaikaa ja aikaa kun ei ole suunnitelmia. Sillä voisinhan tehdä niinkin, että murjottaisin ja valittaisin aina ja kaikesta: kun eihän mulla ole vieläkään elämänkumppania (pitäs olla jo tässä iässä:), yksin vastaan taloudellisesti IHAN KAIKESTA tv-lupamaksusta vakuutuksiin ja se jos mikä tuo mukanaan paljon työtä ja luo painetta, ajan ikivanhalla autolla, josta ei koskaan tiedä jättääkö välille vai ei, koti on yksi kaaos remonttityömaa ja velkaa pankkiin on enemmän kuin monella pariskunnalla yhteensäkään. Toisinaan poikani tai minä olemme kipeitä, Kanttiini on silloin kiinni, enkä tunne "sairaspäivärahoja". En itke ja märise näistä pitkin pitäjää- ne kuuluu nyt vaan elämään ja näillä mennään mitä on. Se kasvaa mihin keskittyy. 

Minun yksi suosikkisarjani on nykyään Subilla nähtävä Iholla-sarja. Siinä on siis 5 naista, joista kukin pitää videopäiväkirjaa elämästään. Nimikaimani Heli Kajo mietti yhdessä jaksossa juuri samaa dilemmaa ollessaan innostunut ja onnellinen, että "hui olkoon, miten hän näin kehtaakaan olla onnellinen, eihän se ole sallittua suomalaisessa menttaliteetissa". Kellä onni se onnen kätkeköön. Niin, ja minä turkanen menen sen ja sanon täällä ääneen. Hui Heli, miten kehtaankaan. Vaikka en mie sitä sano, ettäkö en voisi olla onnellisempi, varmasti voisinkin. Sitten kun on se oikea ihana mies arkea jakamassa ja talo on minun näköiseni, eikä ole yhtään koloa remppaamatta, ja kun mulla ois rahaa niin paljon, että voisin käydä vaikka joka ikinen vuosi ulkomailla muutenkin kuin äkkilähdöllä. Ostaisin ehkä moottoripyöränkin taas vuosien tauon jälkeen.  Mutta kun ei pidä elää tulevassa vaan tässä päivässä. Olla tyytyväinen ja onnellinen tästä mitä on, nauttia elämästä.

 Ihana biisi, kantsii kuunnella <3 <3

Minäpä se siinä tein kakkua eiliseen yhteen tilaukseen, harjoittelin itselaukaisua kameralla  Vähä sumea kuva, mutta mitäpä siitä.

Kaunista ja aurinkoista viikonloppua, ei murehita -eihän ? Huomena sit kakkupostausta taas.... Käyn eka vaan hiihtämässä sen Särestöniemihiihon, 36km heti aamusta!  Voi tuntua rääkkäykseltä, mutta mie nautin. Nautin luonnosta, ja siitä että mulla on terveet jalat joilla hiihtää. Suurella osalla asiakkaistani ei ees ole jalkoja, joten on helppo nähdä tämä(kin) etuoikeus. Ja lisäksi pojallani on maailman ihanin pappa, joka on pojan kanssa, kun käydään mummon ja ystävän kanssa pullakahvilla Reidar Särestöniemen tiluksilla. Ja aurinko sen kun paistaa. Ja kyllä, Heli on oikein, oikein onnellinen. Kun on syytä olla.