Olin tammikuussa  hiljaisuuden retriitillä Pyhällä ja siellä minusta otettiin voimauttavat valokuvat. Kyseessä eivät ole ns. perinteiset valokuvat, vaan se on terapeuttinen prosessi, johon liittyy paljon muutakin ajatustyötä ja tehtäviä valokuvien ottamisen ja katsomisen lisäksi. Lisää tietoa kyseisestä menetelmästä voi lukea täältä , mikäli haluat kurkata mistä on oikein kysymys. Lyhyesti sen kai voi tähän nyt kiteyttää, että koulutuksen juuri tähän menetelmään saanut henkilö ohjaa prosessin, ottaa kuvat, joidenka tarkoituksena on saada kuvattava näkemään itsensä juuri niin kauniina kuin muut hänet näkevät. Eräänlaista valokuvaterapiaa.

Mulle tämä oli tosi mielenkiintoinen kokemus, joka ei tosiaan lopu tähän, vaan kuvia otetaan jatkossakin lisää. Kesällä viimeistään otamme seuraavat otokset, kun ihana Minna  tulee tänne Lappiin kyläilemään. Tässä välillä teen hänen antaman ennakkotehtävän. Mutta voi hurja minua jännitti olla valokuvattavana. Ihan hulluna! Minusta ei ole aikuisiässä juuri koskaan kukaan ottanut valokuvia, ja mulla on esim. vaan tyyliin 1 tai 2 yhteiskuvaa minusta ja lapsestani kun hän oli ihan pieni (mikä surettaa minua kovasti nyt), koska se olen aina minä, joka otan ne kuvat muista. Oli juhla tai tilaisuus mikä tahansa. Olen jotenkin aatellut, etten halua vaikuttaa liian itserakkaalta ja pyytää muita kuvaamaan minua tai meitä. En mie voi muita häiritä oman "itserakkauteni" takia(olettanu että se on sitä muille jos niin tekisin?)... Ja on siinä sekin, että olen ollut todella, siis todella rankka itseäni kohtaan. Nähny vaan mm. suuren nenän, pyöreät posket ja pullukan kuvassa. Minulla on valokuvia esim yläasteajoilta, joista olen jopa leikannut itseni irti, koska en ole pitänyt näkemästäni. Olen kyllä voinu ite räpsiä itestä kuvan, tai 50, jolloinka niistä saattaa hyvällä mäihällä yksi kelvata mulle. Mutta viimeksi ollu siis toisen ammattilaisen kuvattavana YO-kuvassa 14 vuotta sitten.

Oli kyllä mieletön kokemus saada ekat kuvat käsiini. Niitä oli paljon, noin 200 kpl. Kaikista karmeimmat kuvat olivat ne, joissa yritin aivan liikaa "poseerata" ja olla se, mikä on minun mielestä ollu hienoa (kun ei ole tiennyt miltä voi näyttää kuva itsestä kauempana kuin oma käsi yltää otettuna, ilman mahotonta tekohymyä). Tämä yliyrittäminen näkyi ja paistoi kuvista ja teki niistä jopa irvokkaita katsella. Hui! Mutta ammattilainen on ammattilainen, mielestäni parhaimmat ja onnistuneimmat kuvat (tässä hetkessä mietittynä) olivakin juuri ne, jotka kuvaaja oli ottanut "varkain" ja joissa en ollut ehtinyt yrittää mitään ihme irvistystä kasvoilleni saada. Näin itsessäni niin paljon eri puolia ja oon oikeastaan aika haltioissani kuvista, sillä nyt näin sen Helin kuvassa, joka sisimmässäni olen ja mitä ilmeisesti olen uloskinpäin aina hetkittäin. Sieltä löytyi minun mielestä (ja itseasiassa Minna-kuvaajankin mielestä) herkkyyttä, leikkimielisyyttä, villiyttä, luonnonlasta, surullistakin, iloista jne. Minussa on aika monta puolta näemmä ja oon ihan ihmeissäni nyt.. ihme kuvat! Todellakin voimauttavia minulle nyt tässä hetkessä ja tulevassa. 

Minnalla kans jännitti mitä mie tykkään kuvista, löytyykö sieltä yhtään, josta pitäisin tietäen minun ajatusmaailman ja kuvakammon. Olin itekki todella yllättynyt kuinka monesta pidin. Sain luvan laittaa Minnan ottamat kuvat tänne blogiin, joten tässäpä nyt tänään otokset, jotka miellyttivät minua nyt. Aika montahan noita on kyllä. Kait tää on mulle osa prosessiani, että kelpuutan nämä itselleni ja kehtaan laittaa nämä myös tänne, kuvittelematta, että nyt pidätte minua vähintään maailman itserakkaimpana ihmisenä. Mie opettelen tässä rakastamaan itteäni ja näkemään itteni ulkopuolisin silmin. Sehän on vain suotavaa? Kaikille. 















Iso kiitos ihana Minna.