Väliaikaisen ns. "toimipaikattomuuteni" kunniaksi lähimmä Iiron kanssa maakunta-ajelulle minun sielunmaisemiin.

WP_20130712_001-normal.jpg

Ihan ekaksi kurvasimme pienen, jo lakkautetun, Tepaston kylän vanhan kyläkoulun pihaan. Olen käyny siellä koko ala-asteeni neljäpäisessä luokassamme. Joka toinen vuosiluokka puuttui, koska lapsia ei vaan ollut niin paljon, ja siitä syystä jossain vaiheessa minun jo siirrettyä kyllä isommille kouluasteille koulu lakkautettiin. Oli aika jännä nähä itekki koulu kymmeniin vuosiin ja todeta, kuinka se oikeasti on pieni ja kuinka kaikki, jopa keinutkin ovat pihalla. Vähän semmonen "haamukoulumeininki". Muutoin kaikki, mm. urheilukenttä on kasvanu umpeen, eikä jäljellä ole enää itse rakennuksen lisäksi kuin muisto eläväisestä pikkukoulusta.

n%C3%A4ytelm%C3%A4t-normal.jpg

Kuten totesinkin, koulumme jos jokin oli pienuudestaan huolimatta eläväinen. Meillä oli näytelmiä näytelmien perään, ja matkasimme esiintymässä niin Norjassa kuin Rauli Mollbergin elokuvan kohtauksessa. Ylhäällä kuvassa näkyy kuinka olin itsekkin välillä tonttu, välillä Neitsyt Maria ja toisinaan Suuren Sirkuksen yksi ballerina :D. 

 **

Kerroin teille myös joskus, että synnyin nuoren helluparin lapseksi ja kuinka kaikki ei silloin aina mene niinkuin elokuvissa. Ensimmäisen elinvuoteni asustin äidin kanssa hänen käydessä samalla kouluaan Rovaniemellä ensikodissa, kunnes he isäni kanssa päättivät alkaa kokeilla jälleen parisuhde-eloa pienen taon jälkeen tällakertaa Ruotsin Södertäljessä autotehdastyöläisinä. Mummo ja pappa ottivat minut hoiviinsa Enontekiön Ylikyröön ja sain kasvaa siellä Pallaksen juuressa aina kuusivuotiaaksi asti mummon nuorempien lapsien ns. kuopuksena. 

min%C3%A4jamummo-normal.jpg

Mummoni Ellen oli sinnikkäin nainen kenen ikinä olen tuntenut, ja vahva. Jopa liiankin vahva, nyt kun miettii. Mummo kuoli noin 12 vuotta sitten 63-vuotiaana. Aivan liian nuorena, jos multa kysytään. Mummolla oli suuri sydän ja se papan mukaan se sydän särkyi kertaalleen silloin, kun 6-vuotiaana lähdin isän ja äidin mukaan Lompoloon asumaan heidän palatessaan Ruotsista. Olin hälle aina kuin oma tytär, ja tunsin sen äidinrakkauden kyllä loppuun asti sisimmässäni <3

iiroraatta-normal.jpg

Otin Iirolle mukaan reissulle isän luota Eemelin pikkumönkijän, jolla hän sai päristellä pitkin Ylikyrön maita ja mantuja. Itse kävelin, ja välillä pyöräilin milloin rinnalla, milloin kauempana ja kävimme kaikkia niitä reittejä, missä ite muistan pienenä käyneeni. Kävin tarkastamassa, joska entiset "hiekkamellat" olisivat olleet paikoillaan, mutta eivät ne olleet. Kaikki tuntuu kasvaneen umpeen, heinittyneen, ja vähän ränsistyneen. Tosi surullista toisaalta, kun muistaa miten kaikki oli ennen.

mummolaa-normal.jpg

Mummolan pihapiiriä

mummola-normal.jpg

Mummolassa asuu yhä pappa uuden elämänkumppaninsa kanssa. Käyn aivan liian harvoin siellä, vaikka ei täältä Kittilästä ole kuin 80km Raattamaan ja siitä 3 km Ylikyröön. Mummolassa kaikki on sinällään ennallaan, valokuvat, huonekalut, kaikki. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Vain mummo puuttuu, mutta se onkin paljon se.

loimu-normal.jpg

Kävimmä myös paikallisessa kaupassa ostoksilla ja entisen kyläkauppiaan lapsenlapsena rupattelinkin omistajakauppiaan kanssa siitä, kuinka hienoa on, että kyläläiset käyttävät kaupan tarjoamia palveluja. Ja hyvä juttu on siksi, että jos joka euron säästön perässä mentäisiin isommalle kirkolle ostoksille, niin palvelu ei pysyisi. Kyläkaupat etenkin ovat uhan alla aina. Hyvä raattamalaiset, fiksuja oletta kun käytte ja täten palvelunne säilytätte!

vuontis-normal.jpg

Lauantaina pyysin, että pappa ja enoni lähtisivät käyttämään meitä Iiron kanssa kalalla, kun sitä muutenkin siellä kovasti harrastavat. Niimpä me lähimmä isojen mönkiöiden kanssa läheiseen Vuontisjärveen verkkojen laskuun. Jo pelkkä mönkiäajelumatka tuntui olevan seikkailu Iirolle. Oli niin ihana seurata hänen uusien kokemuksien oppimista vierestä sekä nähdä hänen tutustuvan pikkuhiljaa myös "minun ihmisiin"!

pappasoutaa-normal.jpg

Pappa laski parisenkymmentä verkkoa vesille, mitkä iltasella kävimmä sitten kokemassa. Mie toimin soutajana, koska olen pienenä ollu paljonki vesillä ja puuha on mulle tuttua, joskin siitä on kauan. Jännä miten se(kään) taito ei katoa näemmä? Se oli Iirostaki mahottoman lystiä, kun verkosta nousi siikoja. Sitä vaan säälitti ilmaa haukkovat kalat, hyvä ettei päästäny takaisin järveen selviytymään. Siinä met järvenrannalla makkaranuotiolla sitte perkasimma ja pesimmä kalat, ja heti aamulla paistoimmaki jo osan ruaksi. Aika avartavaa pienelle pojalle nähä omin silmin koko se ketju, miten se kala siihen ruokapöytään tulee. 

irppuspoutaa-normal.jpg

Oli miten oli, tajusin jälleen sen, että mulle mieluisin tyyli lomailla on vaan olla ilman suunnitelmia. Olen nautiskelija, en suorittaja, ja "kauhuloma" oiskin, että minun pitäisi lomatunnelman löytääkseni päästä ensimmäiseksi pois kotoani. Olen ihminen, joka tahdon vain olla ja nauttia kunhan ajasta ja seurasta. Rupatella mukavia ja syventää jo olemassa olevia ihmissuhteita. Vaalia niitä ja muistella niitä hyviä muistoja, joita on. Mie en lähe tieten tahtoen lomalle, jossa mennään aikataulun ja kellon kanssa pitkin maata viikossa, ja jossa koko "lomajengi" on niin väsyny suorittamisesta ja siitä lomapaineesta, mikä lomalle yleensä asetetaan. Opin siis jälleen tuntemaan itseäni piirun verran paremmin, ja jatkossa tiedän entistä paremmin miten aikani kulutan mieluisammin. Iironkin reaktiot olivat niin ihanat, että tiedän hänen nauttineen reissustamme, vaikka hän yleensä on lapsi, joka ei oikein tahtoisi lähteä kotoa mihinkään. Automatkallamme kotiin hän sanoikin, "että olipa kiva äiti käydä "sinun kotona", lähetäänhän pian uudestaan?" Seuraavaan Raattaman reissuun ei mene vuotta tai kahta, me mennään sinne, kun siltä tuntuu ja aika antaa myöten. Ei suunnitella liikoja.

Vitsi miten mukava tunne jäi reissusta. Semmosta se on kun käy sielunsa maisemissa; voimauttavaa <3