Olen menettäny ennen niin hyvät unenlahjani Soman kanssa taajotessasi, ja toivon niin kovasti, että tämä hulluus on vain väliaikaista ja lahjani palaavat hyvin pian entiselleen. Iiron syntymän jälkeen en ole ikinä tarvinnut minuuttia kauempaa odottaa unta saapuvaksi, joten oon nyt luonnollisesti vähän pihalla, kun kukun öisin ja mietin ainakin sataa työasiaa yhtäaikaa puolinukuksissa. Ja tiedostan kyllä, että kaikki "ruutuaika" ei ainakaan avuksi ole, mikäli unen päästä haluan saada kiinni. Silmissä välkkyy näytön kuva vielä rem-uneen vaipuessakin :). Jotenkin vaan mieluummin nyt "kunhan kuljailen" kuin, että vaihtoehtoisesti päivitän ravintola-alan työehtosopimuksen uusia tuulia päähäni. Minusta tulee jopa työnantaja nyt ja olisi oikeasti suotavaa, että osaisin tessin kannesta kanteen. Ei vaan ole tämä yö sellainen hetki, että mikään tarkka fakta jäisi aivoihini pysyvästi kiinni, joten mieluummin hengailen nyt sitten täällä :)

Tehän tiedätte, että jokaisessa kivassa kahvilassa on esillä jonkinlaista juttua seinillä. Välttämätöntä mikään taidepläjäys tai muu grafiikka ei tietenkään ole, sehän on selvä. Ja voisinhan mie lappilaiseen henkeen iskeä seinälle riippumaan vaikka porontaljan ja sarvet. Koska eikö ne nyt oo, jos mikä, lappilaista? Lapissa on vaan se juttu, että kun olet täältä aidosti kotoisinkin, niin sitä ei osaa ymmärtää / halua ees sen kummemmin korostaa. Se vaan on läsnä muutenkin, ehkä menttaliteetissa tai jossain, mutta ei niinkään missä näkyvässä. Ite laskettelen joka toinen vuosi kaksi kertaa pojan vuoksi ja kierrän kaukaa Levin silloin kun sinne menee koko Suomi. Niin ihana ku Lappi onkin (ikinä en pois muuta, tiedän että Kittilä on kotini hamaan loppuun asti) niin kaikki kelohonka/porontalja ja muu yltiölappilaisuuteen viittava ei vaan ole minun juttu. Ajatuskin saa pölypalloja silmiini. Minun juttu on melko simppeli; se on leikkisä, yksinkertainen ja moderni. Mutta tyttömäinen. Se on värikäs.

 

taide4-normal.jpg

 

Ja kun mietin, että mitä mie kahvilaani haluan seinille laittaa niin päätin rohkeasti, että laitampa sinne omat taulut! Niitä on noin kymmenkunta, ja ne todella luo just niin somat kehykset pirttiin kuin haluankin. Kokonaisuuden nimeksi olen päättänyt Satumainen Soma. Hiukan minua pelottaa ne yleisille seinille laittaa, sillä tiedän samalla altistavani itseni kritiikille jos toisellekkin. Ne eivät ole mitään mestariteoksia enkä todellakaan koe olevani mikään suuri taitelija, ne ovat vain tavallisen tallaajan tavallisia maalauksia omasta elämästä. Aihealueeseen syventyessäni sen hetken nostattamasta tunnelatauksesta on tullut jotain ja se on muodotustunut joksikin, koskaan ei tiennyt mitä tulee kun otti siveltimen käteen. Lasikehyksissä olevat taulut olen maalannut tällä taidekurssilla, jossa pohdimme omaa elämäämme ihan sieltä lapsuudesta kauas tulevaisuuteen asti, aina aihe kerrallaan. Kurssi kesti vuoden, ja se avasi mulle taiteen ihan eri lailla kuin olin sitä edes ymmärtänyt katsoa siihen asti. Tajusin, että siihen pystyy kuka vain. Jokainen voi olla oman elämänsä taiteilija niin halutessaan. Kuva kaikkineen ilmentää tekijänsä tunnetilaa aihetta käsitellessä, ja se voi olla vain vaikka pelkkä väri jos niikseen haluaa. On toinen asia sitten mitä katsoja siinä näkee. Taide kertoo yhtälailla siten myös  taiteen tekijästä, kuin myös taiteen katsojasta. Sen mitä se siinä näkee; onko se vaan joku suttu katsojalle vai osaako se nähdä siinä pidemmälle. Uskaltaako edes katsoa?

 

taide3-normal.jpg

 

Jokainen esille laittamastani kehystaulusta (4 /10) omaa ihan oman tarinansa ja ne ovat jos mitkä äärimmäisen henkilökohtaisia. Tästä syystä on tietoinen riski multa ja suoranainen hulluus tuoda ne oikeasti esille pelkästään tauluina - ilman tarinaa, sillä mitä teen, jos joku haukkuu ne lyttyyn tai nauraa niille? Niissä on kaikki elementit haukkua ne pystyyn, koska niitä yhtäkään en ole kovin kauaa tehty, eikä yhdenkään pitänyt maalauksen aloittaessa esittää mitään tiettyä juttua. En ole pyrkinytkään tarkkaan jälkeen, taitavaan maalaukseen. Funktio on ollut aivan toinen. Ehkä tuun kuulemaan, että ne on teknisesti ihan surkeita, tuokin taulu tuossa ylhäällä - ihan tosi ruma, lapsikin tekee hienomman? Mie en ole sitä tehdessäni ees tieny mitä olen tekemässä, olen miettiny tuona kertana naiseutta teemana. Oman elämäni minuun eniten vaikuttaneita naisia; suhteessa toisiinsa ja määritellyt sinne mukaan myös itseni. Värit, muodot - tunnelma. Se on se juttu mulla - ja tarina sen takana. Sillä jokaiseen kuvaan kätkeytyy pitkä tarina, josta voisin kirjoittaa halutessani vaikka oman novellin. Haasteena mulle onkin nyt se, että miten mie osaan olla loukkaantumatta arvostelusta, sillä mulle se taulu ei ole ollu tekninen riemuvoitto, vaan henkilökohtainen etappi elämässäni, jonka olen aukaissut ja käsitellyt. Se on nyt tuossa taulussa puserrettuna ja thats it. Ne ei mitenkään voi aueta katsojalle, niinkuin ne ovat auenneet mulle taulun tekiessäni tai taideryhmän jäsenille kun kävimme töitä läpi. Ne tulee varmasti ihmetyttämään, jo silläkin lailla, että mikä tai kuka luulen olevani kun tuon esille jotain tekemääni niinkuin olisin joku oikea taitelija. Toivottavasti kaikki ihmiset voisivat osallistua taidetyöskentelyyn tavalla, johon itse pääsin osalliksi. Oli virkistävää ammentaa aiheet omasta minuudesta kuin maalata jotain tarkkaa 1:1 kuvaa vaikkapa valokuvasta.

 

taide1-normal.jpg

 

Haluan omalla esimerkilläni niin kovasti vain kannustaa kaikkia kurkottamaan unelmiinsa ja ymmärtämään miten tärkeä on elää täyttä elämää, omannäköstä sellaista. MIettimään mikä on se oma juttu, mitä haluaa tehdä ja sitoutua siihen päämäärään. Ei ole olemassa rajoja, joita ei voisi ylittää jos oikeasti haluaa, ehkä omassa päässä mut ne täytyy sitte tunnistaa, että mitä ne on ja mistä ne tulee. Onko ne pelot sinun vai ympäristön luomat? Näillä tauluillakin on se pointti teille. Jos mie Heli Lompolosta rykästän äläkkös kaffilan ja sinne vielä taidenäyttelyn pystyyn niin mihin Sie kykenet? Ihan mihin vain!! Jokaisesta voi tulla ihan mitä haluaa, kun oikeasti yrittää ja tekee töitä. Uskaltaa luottaa unelmiinsa ja olla rohkea. En miekään tiedä miten minun käy loppuviimein kahvilan kanssa, ehkä se menestyy, ehkä ei. Ehkä tuun niin rytinällä alas, ettei minusta jää ko kuoppa maahan! Toivon kuitenki kovasti, että se löytää asiakkaansa ja itseasiassa uskon siihen 100%:sti. Joka toinen päivä oon kuitenki itekki kauhusta soikea ja joka toinen päivä tiedän, että asiat tapahtuu tarkotuksesta ja oikeaan aikaan. Ja jossain syvällä mulla on luotto siihen, että tämä oli riski, joka kannatti ottaa sillä se kantaa. Sitä ei voi järjellä selittää sitä tunnetta. Vähä niinku automaattiohjaus veisi.