Tämä joulu nyt on ollu kyllä niin outoa aikaa. Pakko oli alkaa kirjoittamaan, kun aattelin, että jos kirjoittamalla saisin tähän itellekkin selvyyttä. Saas nähä kuinka tytön käy.

Jouluun kuuluu muutamia, ei nyt perinteitä, mutta vakikäytännöksi tulleita asioista. Yksi niistä on vanhojen koulukavereiden tapaaminen, kun he kaikki palaavat etelästä perheidensä luo tänne Kittilään ja samalla toki sitten treffataan. Eräs läheinen ystävä on käymässä nyt täällä ja hänen kanssa saatiin hyvä keskustelu aikaiseksi siitä, kuinka ihmisillä on tiettyjä odotuksia ja ennakkoasenteita toisia kohtaan johtuen mm. liitoista (edellisistäkin) tai vaikkapa vanhempien varallisuudesta ( tai varattomuudesta) . Puhuimme kuinka jokainen on voinut kohdata kateutta tai pahansuopaisuutta täysin ilman aiheetta. Ja siitä kuinka ikinä, koskaan, ei pitäisi ketään kadehtia tai dissata ottamatta asioista ensin selvää, sillä meillä kaikilla on omat ristimme kannettavanamme. Aihe vain saattaa olla eri kuin toisella, mutta ei se tee sitä yhtään helpommalla päässeeksi ihmiseksi kuin toinen. Sillä kuka on sanomaan, että kenen tuska tai työ on suurempaa tai enemmän, kuin toisen tuntema tai kokema? Vaikka toinen näyttää menestyvän urallaan, hän on saattanut maksaa siitä henkilökohtaisessa elämässään niin suuren hinnan, ettei esimerkiksi työtön perheenäiti tai perussinkku voi edes ymmärtää tätä. Ja tarviiko edes ymmärtää? Hänen suru vaikkapa perheenelannosta tai lasten terveydestä voi olla aivan yhtä suuri ellei suurempi. Kuka näitä voi määrittää tai mitata? Ei kukaan. Koskaan ei pitäisi keskittyä kuin vain omaan elämäänsä. Näkemään ne omat hyvät jutut. Hyvänä muistustuksena näin jouluna; se kasvaa mihin keskittyy.

Edellisessä kirjoituksessani jo viittasin siiihen kuinka joulu on hankalaa aikaa eroperheille. Tai osalle niistä ainakin, riippuen mikäsorttisia ihmisiä siinä kuviossa pyörii mukana. Mulle tämä joulu nyt taisi olla se "tyhjin" tähänastisista. Vietän tämän joulun yksin, sillä lapsellani on isäviikko, josta ei jousteta ja olkoon niin. Olen pyytänyt jaettua aattoa ja joulupäivää itselleni, sillä Somakin on kiinni, mutta en sitä saa. Ja siihen on minun tyytyminen. En tappele ja toivon ja tiedän, että lapsellani on silti hyvä joulu isänsä luona. Mummo ja pappa pitää huolen, että touhua riittää eikä äitiä varmasti ehdi tulla ikävä. Se usko lohduttaa minua <3

Kuvan takana luki "Jouluiloa -87" :)

Meillä oli lapsuudessa tapana viettää isosti joulua kunnes vanhempieni ero tuli. Toki olin jo niin vanha (16v) että ei sillä enää sen kummempaa merkitystä ollut. Tai näin sitä tuli uskoteltua itselle. Joulusta tuli merkityksetön kunnes sain oman lapseni ja sille tuli jälleen merkitys. Ystäväni päivitti tässä taannoin omaan facebookkiinsa että " Sinun arkesi on toisen lapsuus". Ja tämä lause on nyt saanu minut miettimään enemmänkin tätä elämää, omaa lapsuuttani- sen jouluja -  ja etenkin nyt meidän tilannetta eroperheenä tänäpäivänä. Mie olen aina ollu elämässäni miellyttäjä ja se porukan kiltein tyttö. Joka on samaa mieltä kaikkien eri mielipiteiden kanssa ja toivoo vain, että kaikki tykkäisivät hänestä ja ettei kukaan vihaisi. Haluaisin niin kovasti olla kaikkien kaveri ja aatella, että jos aina annan periksi ja olen kiltti, niin ehkä se toinenkin joskus ymmärtää ja antaa sille arvon ja on mullekkin yhtä kiltti takaisin. Törmään tähän vielä nykyäänkin monesti ja ärsyynnyn oikeasti, jos kuulen, että joku ei pidäkkään minusta ja ehkä olen kuullut minusta puhuttavan pahaa ja mietin heti, että miksi näin? Mitä mie olen hälle tehnyt ansaitakseni puheet? Nyt oon vaan vihdosta viimein tajunu, että nämä viime ajat on muuttanu minua tosi paljon ja olen kasvanu melkosen vahvaksi. Puhetta mahtuu maailmaan aina, saatan ärsyttää positiivisella ajattelumaailmallani (mitä ei ois ellen ite valitsisi niin tehdä käytyääni ensin aika synkässä maailmassa)  tai vaikkapa Somallani tosi paljon jotain, en tiedä? Syitä voi olla vaikka mitä. Tiedän kuitenkin nyt mitä tahdon ja tiedän missä kulkee rajani. En suostu siihen, että minua pompotellaan tai että vain minä olen se, joka aina joustan ja ymmärrän. Mikään suhde ei toimi ilman vastavuoroisuutta. Ne suhteet kuolee. Ja minusta kun ei ole uhriksi, eikä marttyyriksi niin vedän kans ne rajat ja kun joku ne ylittää tietoisesti - tulen toimimaan sen mukaisesti. Kovasti mietin, että mikä tarkoitus on tällä minun joulullani nyt ja se selvesi kyllä heti hetken vaan pohdittuani. Se on rajojen veto joka suuntaan ja samalla puolustan itseäni sekä oikeuksiani. Ja miten iloinen olen, että se tuli nyt tähän hetkeen tänä aikana, sillä mikä tahansa muu päivä kuin joulu, sen tarkoitus ei olisi näin selkeästi mulle auennut. Tästä olen iloinen. Sillä vetämällä ne nyt, säästän taatusti itseäni ja monta muuta asiaa pahemmalta tulevaisuudessa. Tätä oppia on tuotu mulle monta kertaa eteen elämässäni ja olen aina sen ohittanut, kun olen halunnut olla kiltti, enkä pahoittaa kenenkään mieltä. Nyt otan sen opin enkä enää laista. Sillä haluan jo seuraavaan haasteeseen. Tämä on nähty nyt.

 

sirkus-normal.jpg

Iirolla oli viime viikolla koulunsa Joulujuhla ja ekaluokkalaiset esittivät joulukuvaelman. Iiro oli toinen esilukijoista ja äitinä olin haljeta ylpeydestä, kun hän täydelle lukionsalille luki sujuvasti mikrofoniin annetut lauseet. Kaikki meni niin hienosti ja olin kyllä hetken maailman ylpein äiti. Mekin ala-asteella näyteltiin jatkuvasti, aina oli joku tarina esitettävänä kansalle ja kiersimme näyttelemässä aina Pohjois-Norjaa myöten. Yllä olevassa kuvassa olen yksi ballerinoista Sirkus-näytelmässämme, alla olevassa Tonttu. Muistan kuinka kova työ oli harjoitella ja siihen liittyi niin paljon kaikkea muutakin: jännitystä, joulufiilistä, mitä sanoo vanhemmat, meneekö hyvin.. kohta alkaakin loma kunhan tämä nyt menee hyvin jne. jne.. Siksipä kait elinkin niin täysillä mukana Iiron juhlassa. Mutta samalla kun koin iloa ja ylpeyttä, koin myös sen tunteen, miltä tuntuu olla esiintymässä kun tärkeitä läheisiä puuttuu paikalta. Just ne jotka sie haluaisit sinne ja joita varten sie olet harjoittellu ja joilta sie haluat kuulla sen kuinka hienosti meni ja kuinka ylpeitä ne sinusta onkaan. Se suru oli yllättävän suuri ja siitä seurannut suuttumuksen tunne vielä suurempi. Itekki ihan yllätyin tunnereaktiostani. Miksi miksi miksi kaikki vanhemmat eivät voisi edes yhtenä maailman juhlista - jouluna - heittää ajattelemasta omaa napaa ja keskittyä siihen, että se on oikeasti lapsen juhla? Mitä se lapsi haluaa jouluna, miten voisin sen mahdollistaa omalla käytökselläni ja miten ihmeessä voisin kasvaa ihmisenä ees sen sentin, että näkisin oman napani yläpuolelle? Tätä mie toivon tänä jouluna lahjaksi kaikille sitä tarviteseville. Toivottavasti näitä ei oikeasti ole monta...

tonttu-normal.jpg

Viisaan ystäväni neuvosta ottavana, en suinkaan sure "yksinäistä" jouluani vaan otan siitä kaiken ilon irti. Se ei ole enää "vain yksi päivä" vaan se on tosi erityinen päivä. Nukun pitkään, teen riisipuuron , käyn hautausmaalla, luen, syön suklaata, poltan kynttilöitä, avaan paketteja ja fiilistelen. Kuuntelen joulumusiikkia ja teen sydämeeni joulun. Ehkä nostelen enkelikortteja ja otan viestit lämmöllä vastaan.  Uskon aina, että kaikella on tarkoituksensa, niin tälläkin ja otan taatusti oppini vastaan, jos sitä kerran näin kovasti minulle tuodaan eteeni.

 

Tästä on hyvä laskeutua kohti rauhallista ja lämmintä joulua <3

 

Hyvää joulua teille kaikille!!