Tänään päätin että terapioin itseäni kirjoittamalla tämän. Tästä tulee pitkä tarina, kun mielen päällä on niin paljon asioita. Kevät on nyt takana ja takki melkolailla tyhjä. Olo on jotenki tosi tyhjä ja väsynyt, kaikkensa antanut, mutta silti äärettömän positiivisella mielellä mie tulevaisuutta katson. Siispä vyyhtiä purkamaan.

 

Jos joku olisi mulle reilu vuosi sitten näyttänyt kristallipallosta, että mihin löylyyn lähden kun Soman laajennan, niin voi olla että olisin pari kertaa miettinyt. Loppukeväästä miettiny usemmmin kuin kerran, että näinköhän astuin liian suurin saappaisiin. Soman puolesta en ole ikinä ollut huolissani sillä sisimmässäni tiedän, että se kantaa ja tulee vielä menestymään. Lähinnä itseni puolesta olen ollut huolissani. Että kannanko minä itseäni kuinka pitkään ja missä minun voimat loppuu. Minun lähimmät ihmisetkin ovat olleet huolissaan, syystäkin. Sitä voi hyvinkin pitkälle näyttää reippaalta ja tehdä työnsä hyvin, ollen silti samalla äärimmäisen uupunut ja voimaton. Koen rehellisesti palaneeni loppuun talven aikana, mutta en vielä niin pahasti ettenkö jaksaisi työtäni hoitaa. Eli ihan pohjalla en siis ole vielä onneksi käynyt. 

 

Share.jpg

 

Mistä se uupuminen sitten on tullut ja miten se näkyy. Se on tullut siitä, että liian paljon tapahtuu yhtäaikaa ja jokapuolella. Siitä ettei ole mitenkään osannut siihen varautua. Kynttilää on ystäväni sanoja lainaten tullut poltettua molemmista päistä ja välillä keskeltäkin. Työnmäärä ja sen laajuus on osoittautunut hurjaksi ja uskon, että näytän yli-ihmiseltä monen silmissä todellisuudessa kuitenkin nippanappa selviytyessäni vain kun kaiken voimani siihen olen laittanut. Uupumus näkyy esimerkiksi siinä, että nyt kun antaa luvan hetken ajatellakkin asiaa niin alkaa itkettää. Para-aikaa tätä kirjoittaessani. Väsymys on melkolailla loppumaton, se ei lähde nukkumalla. Sen näkee kuvastakin, jonka nappasin tuohon ylös kymmenen minuuttia sitten. Kaikki pyörii työssä ja erilaisissa työasioissa. Niitä on miljoonia kokoajan tekemättä ja lista ei jätä rauhaan. Vaikka yrität olla läsnä hetkessä kotonakin niin mieli on tekemätömissä asioissa. Jo pelkkä herääminen aamulla siihen faktaan että sähköposti on taas täyttynyt, puhelin soi ja kaikilla on sulle asiaa. Nyt pitäisi jo tietää onko miten auki ja töitä ensi lokakuussa, mitä syksyn ruskanumeroon laitetaan ja koska ne piti ne terassiluvat hakeakkaan. Kukaan ei kysele onko sulla vapaapäivä tai miten jaksat, sulle on asiaa ja se on hoidettava mieluiten heti. Jos en vastaa just heti, että oliko se kokoustila vapaa niin huomenna se on jo myöhäistä. Nykypäivän olettamus ylipäätään, että sinun tulee olla kokoajan saatavilla ja läsnä sekä tehdä kaikki heti on raakaa.En voi mitenkään olla aina läsnä Levillä Somassa, Kittilän Somassa tai Soman baari-illassa. Kun on siinä hetkessä toisaalla, niin sehän on poissa toisesta. Näin se menee.  

 

Uupuminen näkyy myös monella tapaa kuten helvetillisinä mustina silmänalusilla, joiden peittämiseen saa aamulla käyttää vartin aikaa. Eräänlainen hermostuneisuus ja saamattomuus on läsnä koko ajan. Vaikka kuinka teet työtehtävä kerrallaan asioita pöydältä pois, ei työ lopu. Paperihommia on laidasta laitaan, ja koska olen epäjärjestelmällinen luonteeltani on ne tuskaa mulle. Olo on monesti kuin sähköjäniksellä, joka paukkaa asiasta toiseen keskittymättä loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Mie en tiedä voiko olla joku aikuisiän adhd- joskus tuntuu, että se on mulla :D . Uupumus näkyy lisäksi mm.epävarmuutena siitä, kuinka ensimmäisen kesän jälkeen käy kun ei ole tietopohjaa Levin kohdalta aikaisemmalta, jaksaako työporukka yhessä minun kanssa taajoa tätä ja olla yhtärintamaa yhteisen työn edessä. Ens kesänä laitamme varmaan vapulta juhannukseen kiinni, mutta tämä mennään kokeilunomaisesti kuitenkin auki. Voihan se olla, että muiden paikkojen mennessä kiinni meillä saattakkin käydä ihmisiä- ei sitä tiedä ellei kokeile. Vuoden teema on ollut oppirahojen maksu, joten teen sen sitten kunnolla kans. Mulla ei ole mitään pohjaa mihin verrata, ja mistä saada uskoa muuta kuin oma intuitio. Uupuminen näkyy epävarmuutena siitä, että osaanko hommani - opinko ikinä oikeasti hyväksi, vaikka otankin jokaisen vastoinkäymisen kiitollisena vastaan ja pyrin ottamaan siitä aina opin irti. Väsyneenä kun et jaksa olla aina positiivinen. Uupuminen näkyy siinä, ettei ole tullut huolehtdittua itsestään vaan asettanut työn ja muut ihmiset etusijalle. Oma itse tulee siellä jossain ja sitten sitä kärsii, on voinut huonosti. Olen syönyt huonosti, nukkunut huonosti, ollut huono ja ponneton äiti ja käynyt vain kaksi kertaa suksillakin hiihtelemässä, vaikka se on se minun juttu ollut joka talvi. Viime talvena myös lumikenkäilin, nyt olen vain stressannut riittääkö kaikille tunteja, osaanko tehä työvuorolistan toimivaksi ja riittääkö rahat palkkoihin- olenko mitottanut hlökunnan päin metsää. Meni koko talvi ohi ja kaikkina niinä päivinä olen "harrastanut" kaksi kertaa. Käynyt ystävän luona kylässä kaksi kertaa. Yhtään vapaapäivää en ole elänyt niin, ettäkö olisin oikeasti irtautunut työstä, käsitellyt jotain kautta työasioita ja se uuvuttaa. En ole jaksanut edes ajatella rentoutuvani kun en osaa tehdä sitä ennenkuin hommat on hoidettu. Eikä ne koskaan ole hoidettu. Yrittäjyys on nielaissut minut. Olen pyrkinyt vain selvitymään, yrittämään olla hyvä ihminen, yrittänyt miellytttää kaikkia onnistumatta siinä ja yrittänyt selvitä yrittäjän sadoista velvollisuuksista ja deadlineista. Olen ollut huonompi ison, joinakin kuukausina yli kymmenpäisen työporukan, esimies/johtaja. En ole osannutkaan kommunikoida täydellisesti kahden eri työpaikan, niissä molemmissa työskentelevien ihmisten kanssa. Mulla ei ole selkeästi ollu taitoa täydelliseen esimieheyteen, eikä edes tarkkoja ohjeita jokaista työvaihetta varten. Kaikki nämä on paremmin yrityksissä, jotka ovat ketjuja, valmiita ja jo aikansa pyörineitä. On ollut kuukausia kun olen kokenut olevani maailman huonoin ihminen ja esimies. Esimies kellä ei ole vastauksia on aika paska sen omasta mielestäki. Riittämätön ihan kaikessa. Loppukeväästä romahdin kotona neljänseinän sisällä henkisesti ja päädyin pyytelemään anteeksi olemassaoloani kaikilta. Tuntui kuin koko maailma vihaisi minua, eikä kukaan ymmärrä etten mie voi osata kaikkea heti. Kun minua pyydettiin Ilmarisen puolesta Iloisen Yrittäjä-kisan kummiksi Helsinkiin kuvauksiin ja haastatteluun, mietin ettei mulla ole oikeutta mennä sinne. Täysin iloisin mielin siellä en ollut, sen myönnän, vaikka ei se varmaan kuvista näy. Kokemus sinällään oli hieno ja muistan sen varmaan aina. Paljon uusia tuttavuuksiakin reissulta jäi. 

 

File%2023.4.2016%2013.53.01.jpg

 

Tämä mennyt talvi on kasvattanut minua varmaan yhen kymmenen vuotta. Olen fyysisesti vanhentunutkin saman verran. Olen oppinut sen karumman puolen myös ihmisistä ja vaaleanpunaiset lasit ovat kyllä tipahtaneet silmiltä. Vaikka olet itse reilu ja sanot asiasta niin kuin sydämessäsi koet, niin mielensäpahoittajia riittää. Jos et tee kirjallista sopimusta mistä tahansa asiasta, niin taatusti saat tuta ja hinnan maksettavaksi. Ja niin se pitääki, tyhmyydestä pitääkin sakottaa. Olen olettanut asioita, ajatellut että toinen ei ikinä toimisi, sanoisi niin, ja pettynyt. Luottanut toisinaan vääriin ihmisiin ja pettynyt. Surrut omaa sinisilmäisyyttä ja koonnut itseni. Eniten maailmassa minua surettaa kiittämättömyys. Se on sellainen, etten voi hyväksyä sitä. Ite teet asioita niin että toisella olisi hyvä olla, liiankin sinisilmäisesti. Ja ajattelet että toki se toinen toimii myös samoin niin ei. Koska olet nuori nainen, sinua käytetään helposti hyväksi. Sinua pidetään tyhmänä, mietitään etten mie ymmärrä kuitenkaan kun olen tämmönen tytönheitukka ulospäin. Kuvitellaan, että nyt kun tuolla on kaksi kahvilaa täytyy sen olla tosi rikas ja siltä saa mm. periä mitä sattuu ja ei se ole niin justiinsa kun se on yrittäjä. Mikä on niin väärin ajateltu! Minun kahvilat on vakaasti velkakahviloita ja velkarahalla pystytettyjä. Jokainen isompi lasku on aina suuri keikaus ja ilmassa on jatkuva kauhun epätasapaino. Ensimmäisen toimintavuotenivuoteni tarkoitus kahden kahvilan pitäjänä oli selkeästi vain selviytyä hengissä. Tehdä pussikaupalla virheitä, ottaa niistä oppia ja löytyy joku rytmi ja rutiini työhön sekä määritellä sitä mukaa tuotteet ja työporukka mikä jää toiseen kauteen. Ja siinä on onnistuttu! Ensimmäinen vuosi näytti mitkä pitää olla aukiolot, tuotteet ensi kauteen ja ymmärrys siihen mihin pitää panostaa ensi vuonna, kuten mainontaan, markkinointiin ja näkyvyyteen. Ensimmäinen vuosi näytti sen, mitä pitää tehdä toisin, että seuraavina vuosina sitten petrataan. Kasvetaan ja vahvistutaan. Kaikki yritykset lähtee jostain, nollasta on lähetty jokaisen kohdalla joskus. Se pitää ymmärtää, että heti ei olla valmiita ja armollinen pitää olla itselle.

Share%20%281%29.jpg

 

Esimieheys jo aikaisemmin on opettanut mulle kantapään kautta paljon asioita. Olen tehnyt sellaisiakin typeriä asioita kuin taannut lainoja, jopa edunvalvontasopimukset tehnyt toisen hyväksi. Ajatellut että jos minä olen reilu, sinä olet reilu. Olen ollut täysin amatööriesimies typerine virheineni ja ansainnut täysin moitteet mitä saanut. Nyt uusi aika Levin myötä opetti mulle, että johtaminen on taitolaji, jossa olen ihan lapsenkengissä, mutta jossa ehdottomasti haluan kehittyä! Jotkut lukee johtajuutta vuosikausia ja harjoittelee sitä, itse hyppäsin siihin lapsenomaisella ajatusmaailmallani. Avoimuutta ja kommunikointia on kehitettävä kokoajan. Vaikka ne asiat onkin minun päässä, on saatava ne jotenkin järkevästi myös ulos kaikille. Moni asia vasta muovautuu ja suurin haaste onkin ehkä se, että kaikki muuttuu koko ajan. Asia saattoi olla toimiva pari viikkoa sitten, mutta nyt se ei enää olekkaan. On siis muututtava ja muokkauduttava koko ajan tilanteen mukaan. Se on raskasta, myös henkilökunnalle. Haluaisin myös ettei kukaan työntekijäni ikinä kokisi olevansa eriarvoinen muiden suhteen. He ovat mulle jokainen aivan yhtä kullanarvoisia ja koenkin olevani huippuonnellinen jokaisesta <3 Koska olen itsekkin enemmän tekijätyyppi, on itse johtajuus mulle tosi vaikeaa. En osaa edes käyttää exeliä saati olla analyyttinen ja tiukka! Virheeni on että tykkään liikaa ystävinäkin työntekijöistäni, enkä osaa ollenkaan ajatella heitä "vain" työntekijöinä. Pitäisi olla kova, kovempi kovin jos meinaisi oikeasti menestyä. Toisinaan miettinyt, että jos olisin rikas palkkaisin kunnon esimiehen yritykselle ja olisin itse vain töissä. Se olisi helppoa, saisin vain keskittyä työhöni ja kun ovi menee kiinni niin tiedän että joku huolehtii työvuorot, tavarat sinne, keksii ja markkinoi tapahtumia, huolehtii laskut ja kirjanpitäjälle tositteet ja työtunnit ja minä tyttö vain kävisin töissä ja nostaisin palkkaa. Olisi joku, joka tietäisi minun vision ja suunnan minne haluan mennä ja olisi analyyttiinen, osaisi lukea lukuja ja tietää miten lähes kymmentä naista johdetaan, ilman että yksikään mielensä pahottaa. Olen myös ääneen pohtinut ja vakaasti miettinyt joskus kuka ostaisi Soman ja jatkaisi yrittäjänä, jos minun pää ei kestäisikään. Mie uskon, että jonnekkin pääsisin töihin täällä kyllä. Toisinaan on vaan niin ikävä aikoja kun sai mennä kahdeksaksi terveyskeskuksen Kanttiin, keitellä kahvia vanhuksille ja leipoa mitä hassumpia teemakakkuja ajan kanssa. Olla vastuussa vain ja ainoastaan itsestäsi ja omasta toimeentulosta. En ympärivuotisesti kuuden muunkin. Työt eivät tuolloin tulleet kotiin ja oli aikaa harrastaa. Kävin jos mikälaisilla Kansalaisopiston kurssilla ja olin luova. Nyt nuo kaikki on jääny ja silti minusta tuntuu että annettua ihan kaiken mitä minussa on, mulla ei ole mitään. Tätä on uupuminen. Sitä ajattelee noin, vaikka se ei ole niin. Tässä tehdään nyt pitkäjänteistä työtä ja kuuluu asiaan. Silti se elämä tuntuu toisinaan tosi raskaalta ja lohduttumalta.

 

03%2C03-10%20008.jpg

 

Se mistä olen todella kiitollinen on se, että mulla on yhä upea vakituinen henkilökuntani, joka on jaksanut olla mukana minun kanssa tällä opin tiellä ja uskon heidän ymmärtävän nykyisin myös ajatusmaailmaani enemmän. Ollaan palavereissa näistä puhuttu kyllä ja meillä on tiivis työverkko myös somen ryhmissä. Jokainen on huipputyyppi ja sanonutkin, että minun päätehtävä on tällähetkellä yrittää huolehtia, että jokainen saisi säilytettyä työpaikkansa. Koen että Somat tukevat osaltaan toinen toisiaan. Kun Levillä on sesonki, on Kittilässä hiljaisempaa. Ja päinvastoin. Kittilähotellin kiinnimeneminen joulukuussa loi meille paineita avata ilta-ajat viikonloppuihin ja toki me niin tehtiinkin. Oli hetki kun olimme yhtäkkiä liian hieno paikka ottamaan alkoholia ja toisaalta hienommille ihmisille olimmekin liian räkälä... Tästä syntyi sitten Somaolotila alakertaan, joka toimii loistavasti tähän ongelmaan. Alkon myyminen aina synnyttää mielipiteitä, vaikka mekin sitä on myyty melkein alusta saakka. Niitä mielensäpahoittajia ja juottolaksi kutsujia riittää mutta toisaalta, ne on ihmisiä jotka eivät ole meillä ikinä muutenkaan käyneet. Ne on näitä pikkukylän vitsauksia, teet niin tai näin, teet väärinpäin. Kukaan ei huomioi, että olen omalla henkilökohtaisella riskillä työllistänyt aikamoisen määrän vakituisesti ihmisiä eli tuonut sitä kautta veronmaksajia kuntaan. Eikä tarvikkaan, en  mie sitä oletakkaan. Joskus aivan tuntuu, että ootetaan koskakohan menee nurin ja haetaan ongelmia. Mie en vaan jaksa käsittää näitä ajattelijoita, mitä ihmettä ihmisen mielessä liikkuu kun noin mietitään? Miksei voi kannustaa ja yrittää osaltaan tukea? Jos en osaa jotain asiaa, pitääkö siitä kivittää ja kääntää selkä?  Sehän on kaikki yhteisön parhaaksi monin tavoin kun kylä elää ja voi hyvin?  More is more meille kaikille. Minusta on itestä huippua asua kunnassa, joka on yksi Lapin kasvavimmista ja kehittyvimmistä. 

 

Myös politiikasta, kunnallisestakin, voisin sanoa sanasen ja parikin. Siihenkin alkaa löytyä jo omakohtaista ymmärrystä ja näkemystä kun kokemus karttuu. Välillä aina hämärtyy se raja, milloin ollaan kuntalaisen/yrittäjän asialla ja milloin vain heitetään kapuloita rattaisiin ja tehdään asioista mahdollisimman vaikeita. Etenkin rakennuspuolen asiat tuntuu olevan melko kummallisia. Riippuu kuka käsittelee ja kenen kanssa hoitaa asiaa. Levin pikku etupihan kesäterassillekkin vaaditaan tupakkapaikkaa kun "juottolahan" se on. Just. Meän alkon myynti on ehkä 2% myynnistä siellä, joten pitkä matka on juottolaksi Panimon ollessa samassa talossa. Mutta yksi meillä on ihan paras tässä kunnassa, se on elinkeinoasiamies- hän on ihan huikea. On kuntalaisen asialla niinkuin jokaisen siellä olevan pitäisikin! Ja mitä tulee isommalla mittakaavalla katsottuna niin valtiokin voisi myös miettiä osaltaan miten tätä maata lähdettäisiin nostamaan. Se ei varmaankaan ole ostovoimaisen väestön palkanlaskeminen, vaan yksi voisi olla se, että tuettaisiin mm. meitä pienyrittäjiä teoin jotka auttaisivat työllistämisessä. Ei meitä nyt nosta pelkkä viennin tukeminen tai teollisuuden isot yritykset. Nehän pitävät yt-neuvotteluja tuon tuostakin. Nyt kannattaisi kohdistaa katse meihin pikku pk-yrityksiin, mitä meillä täällä Kittilässäkin on monen monta. Monta mahdollista työllistäjää tulevaisuudessa, jos sen riskit tehtäisiin vaan vähänkään inhimillisemmiksi. Se tukeminen ei  välttämättä tapahdu suoranaisin rahatuin, vaan pienentämällä sivukuluja, jotka kuuluvat maassamme tiedettävästi maailman korkeimpiin. Vois olla ettei tuotantofirmatkaan veisi enää tuotantoa halpamaihin vaan työn ollessa edes vähän halvempaa jäisi työnteko Suomeen. Sillä jos mie ideallani työllistän jonkun, joka saa bruttopalkaksi 20 000€ vuodessa, maksaa se mulle x1,7 eli 34 000€ .Työntekijälle tilille tipahtaa tilille 15 000€ riippuen verotuksestaan ja kaikki loput 19 000€ menee tämän yhteiskunnan pyörittämiseen. Ei edes niihin kouluihin ja sairaaloiden ylläpitämiseen vaan iso osa julkishallinnon rattaiden pyörittämiseen. Sieltä sopisi karsia. Puolen vuoden aikana olen asioinut Somassa somasti mm. kaikkien rakennustarjastajien, oivatarkastajien, työterveystarkastajan, työsuojelutarkastan ja alkoholitarkastajan kanssa. Jokainen tehnyt siis ihan työtään ja kaikki me MaRa-alan yrittäjät koemme tämän, mutta onhan tuo viidakko kaikkineen melkoinen ja raskas. En usko että on turhia mikään, mutta onhan ne liioittelua monessa suhteessa.  Yrittäjälle jää myöskin yrittämisen riskin lisäksi vielä luonnollisesti alvit ja verot, joita ehdottomasti ei saisi periä ennenkuin yritys tuottaa selkeästi positiivista tulosta. Siinä tyrehdytetään kasvu melkolailla alkuunsa. Ei tarvi olla kovin einstain ymmärtääkseen miksi kovin moni ei ota riskiä ja lähde yrittämään. Pitää olla mieleltään hullu joka tähän lähtee. Minä oon lähteny, ja lähtisin varmaan uudestaankin koska niin vahvasti uskon juttuunu. Mutta ymmärrän niitä jotka eivät leikkiin lähde. Suuri, suuri ongelma mielestäni. 

 

File%2023.4.2016%2013.50.34.jpg

Vaan se siitä politikoinnista, turhan raskas laji jos lähtee liikaa miettimään kun omassakin elämässä on tarpeeksi pohdittavaa. Mietin tätä uupumista kirjanpitäjäystäväni kanssa tässä taannoin ja puhelin että kestääköhän minun pää tätä. Hän meinasi minut tuntevana, että jos se ei kestäisi olisin aikaa lopettanut. Vissiin se kestää sitten! En mie haluaiskaan lopettaa, mulla on hyvä paineensietokyky ja vahva usko tekemäänsä työhön ja työntekijöihini. Ne kantaa kyllä ja mie mielelläni tätä kasvatan heän kanssa. Tänä keväänä on ollut myös puhe henkilön kanssa, kenen kanssa ollaan suunniteltu Somasta franschingia eli sekin etenee tahollaan. Juridiikka on osa-alue mihin pitää tutustua ja muutenkin katsoa millainen paketti se olisi mitä voisi lähteä myymään. Tosi moni asia on avoin, mutta suunta selvä. Ajan kanssa ja kun uskoo että kaikki tapahtuu ajallaan niin mulla ei ole yhtään kiire tämän kanssa. Se tapahtuu kun on sen aika.

Huomaan vaan että minun mieli kaipaa lomaa. Viime vuoden kesäloma oli yhden ulkomaanlomaviikon mittainen kun palasin töihin sairaslomien tapahduttua. Olen periaatteessa kesästä 2013 saakka tuolla yhden viikon lomalla perustanut kaksi kahvilaa, laajentanut toisen ravintolakäyttöön ja selviytynyt. Minun parisuhde on myrskynnyt, ollut katkolla ja toki voi nyt paremmin kuin hyvin meidän saadessa uuden mahdollisuuden. Olen siitä niin kiitollinen <3 . Minulla on rinnallani tänäpäivänä vahva ja hyvä itsensä tunteva mies, johon voi luottaa ja joka on sanojensa mittainen ja kannustava. Niin monet itkut on tänä keväänä kuunnellut, kun olen vuodattanut ja yhä on rinnalla vaikka voitte uskoa että tässä löylyssä kuka tahansa nainen olisi parempi vaihtoehto kuin minä. Minulla on asiat oikeasti hyvin ja tiedän sydämessäni, että elämä kantaa. Ihana, kaunis  ja terve poikakin mulla on, josta on tullut työaddiktiäidin myötä pakosta todella itsenäinen ja vastuullinen. Vähän liiankin.  Aivan surettaa etten ole ollut niin hyvä äiti kuin hän olisi ansainnut mutta onneksi meillä on mummola vieressä, joka on auttanut koko tämän matkan ajan hänen kanssaan arkielämässä. Mie oon tehny parhaani ja pyrin hällekki opettamaan että jos sen tekee niin sen täytyy riittää.

 

Mie luulen että kun tästä kesästä ja syksystä selvitään ensi talveen niin kaikki alkaa olla voiton puolella. Tai sitten löydän itseni jälleen uutta luomasta. Mie en tiedä. Milloin minusta onkaan tullu tämmönen, epänormaali :D Kaikesta tuosta edellämainitusta haastavuudesta huolimatta mie yhä valitsisin olla yrittäjä, sillä tykkään että saan toteuttaa nyt tätä unelmaani mistä olen haaveillut. Ja että mulla on huippujengi sitä toteuttamassa kanssani. Yhä vielä mie näen itseni riskinottajana kuin työntekijänä toiselle, vaikka olen mie sitäki ollu monessaki paikkaa enkä varmasti huono sellainen ole ollut. Se vaan ei anna mulle niin paljon kuin se että voin panostaa juttuun ja katsoa miten se kasvaa ja kehittyy. Vähän niinkuin oma lapsi. Olen oppinu tänä vuonna niin paljon! Olen oppinut että olen kuin naarasleijona ja puolustaudun kyllä jos koen vääryyttä. Voin kaikesta huolimatta rohki olla ylpeä itsestäni  ja sanoa että hyvin mie vedän. Välissä väsyn, kompuroin, mutta nousen ja olen taas messissä mukana. Mie olen tullu selkeästi oppimaan tänne! Ei se kuka pääsee maaliin vaan se joka aina jaksaa nousta kun kaatuu.