Olen paljon pohtinu omaa yrittäjyyttä sekä erilaisia persoonallisuuksia viime kuukausina. Jopa niin paljon, että halusin ihan itseäni varten kirjoittaa siitä tänne ns. julkiseen päiväkirjaanikin :) . Etenkin keväällä koin, että jouduin asioiden kasauduttua ja niiden tulviessa ovista ja ikkunoista sisään eteen haasteisiin, jotka johtuivat kaikki huonoista taidoistani kommunikoida. Mulla saattoi olla mielessäni hieno visio siitä miten asiat pitäisi mennä ja miten tulee toimia, mutta en saanut kaikkea ulos oikealla tavalla tai ollenkaan. Tämmöisestä seuraa luonnollisesti väärinymmärryksiä ja loukkaantumisia, mitkä on aina ikäviä asioita, etenkin kun ei ole ikinä tarkoittanut pahaa. Koska vastuu elämässä on kuitenkin kannettava, seuraukset on otettava vastaan, on mietittävä tarinan oppi ja otettava se vastaan nöyränä. Siitäpä tämä vyyhti oikeastaan lähtikin purkautumaan. 

 

Törmäsin sopivasti loppukeväästä ystäväni facebook-päivityksen persoonallisuustestiin, jonka tehtyäni minulle aukesi oikeasti  uusi maailma. Kuukausien jälkeen, lukuisten artikkelien, kirjojen ja muiden samanmoisten kanssa jutellessani olen alkanut ymmärtää niin itseäni kuin kanssaeläjiäni yhä enemmän. Tämä blogikirjoitus kertoo havahtumisesta omaan introverttiyteeni.  Minun piti oikeiasti kasvaa 37-vuotiaaksi tietääkseni että olen introvertti ja että ne piirteet, mistä olen itseäni aina soiminut ja yrittänyt koittaa väkisin muuttaa itseäni, ovatkin ihan ok. Introverttiys tarkoittaa sitä, että jaksaaksesi arjessa, latautuaksesi häslingistä, tarvitset yksinoloa sekä asioita, mitkä voimaannuttaa sinua. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie introvertiltä energiaa. Ekstroverit puolestaan saa energiaa kun on tapahtumia ja ihmisiä ympärillä. Massatapahtumat, jatkuva ohjelma,  täyteen buukattu kalenteri, isoissa ryhmissä oleminen sekä puhelin (joka soi) saa minut vain stressaamaan. Nyt kun mietin elämääni niin alan ymmärtää, että näinhän se on ollu. Kaikki nämä vuodet. Aina olen tsempannut ja jaksanut häslingit, mutta ollut sen jälkeen ihan poikki. Jossain vaiheessa vain olen hukannut itseni enkä ole ymmärtänyt, etten tarvi olla sosiaalinen aina. Ei aina jaksa. Etenkin viime kevät oli kyllä ihan liikaa, kaikinpuolin. Niin monta asiaa tapahtui yhtäaikaa monella erillä elämän osa-alueella, niin paljon ihmisiä, vaihtuvia tilanteita, piti tietää kaikesta kaikki vaikka en tiennyt mistään mitään. En oikeasti meinannut pysyä perässä. Jo pelkkä yrityksen laajentuminen monine työntekijöine oli semmoinen rutistus, että on ihme että olen järjissäni tänään. Mie en ole ollut perehdyttäjänä hyvä vaan mulle sattui (valitsin itse) hyvät työntekijät, jotka hoitaa homman kotiin tänäpäivänkin. Aika onneksi kultaa muistot ja nyt on jo hyvä itselläkin hengittää. Mie selvesin ja tulen selviämään vastedeskin. Näyttää jo oikein valoisalta, vaikka olin jo lähes luopumassa koko firmasta ja menemään toisaalle töihin. Niin se elämä heittelee vaan. 

File 15.6.2016 16.48.29.jpeg

 

Jotta ymmärtää nykyhetkeä, pitää katsoa vähän laajemmaltikkin. Lapsena olin vanhempieni ainokainen aina 24-vuotiaaksi. Voidaan siis sanoa, ettemme veljeni kanssa ole leikkineet samalla hiekkalaatikolla. Yksinolo ei ole ollut mulle koskaan ongelma, asuinhan talossamme tosi paljon yksinäni vanhempieni ollessa aina töissä yrityksissään ( kyllä, samaa kaavan jatkan minäkin - tiedostan ja koitan tehdä asialle kokoajan jotain ). Meillä kävi paljon kylän muita lapsia ja olin siinä mielessä tosi sosiaalinen ja tullut aina toimeen kaikkien kanssa. Vaikka olenkin enimmäkseen introvertti, on mulla myös vähän ekstrovertin piirteitä - ollut aina, nyt kun miettii. Pienissä määrin ainakin. Lapsena leikit olivat lähes aina mielikuvitukseen pohjautuvia. Muistan kuinka tein itse lautapelejä, piirsin niin nappulat, nippulat kuin pelirahat niihin itse. Olin tosi luova lapsi, leivoin ja ompelin kanavatöitä, gollegepuseroita - milloin mitäkin. En tarvinnut näihin aina kavereita vaan itsekseni toosotin menemään. Nytkin haaveilen siitä että joku päivä saan valaa savea ja tehdä omannäköisiä motteja. Se ois minusta huippua. Jokunen vuosi sitten maalasin posliinia, mutta kerho on sittemmin loppunut ja taitaa kaikki minun maalauskaveritkin olla jo mullan alla :D . Mutta nämä oli kivoja harrastuksia. Sai olla mukamas sosiaalinen ryhmässä, mutta taapertaa oman työn kimpussa ja ajatukset siinä. Me like <3

 

Alakoulussa olin myös yksinolija. Luokallamme oli neljä oppilasta; kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen meistä tytöistä sai kehitysvammansa vuoksi omaa opetusta tukiopettajan kanssa koko ala-asteen ajan , pojat saivat omaansa ja minä sain ikiomaa opetustani. Olen oikeastaan opiskellut koko ala-asteen ajan yksinäni yksityisopetuksessa näin jälkeenpäin katsottuna. Alemmalla luokalla ei ollut yhtään oppilasta, mutta ylemmällä seitsemän. Heitä oli siellä viisi tyttöä ja kaksi poikaa. En ikinä kokenut kuuluvani heidän joukkoon tai leikkeihin, eikä mulla ollut tarve siihen kuuluakkaan. Yksin oli oikein hyvä aina toisinaan. Muistan kun muut harmittelivat jos pitää jäädä kotiin viikonlopuksi, itse olin että jes -ei tarvi lähteä kotoa viikonloppuna. Jos pitää ylipäätään lähteä johonkin, juhliin tai reissuun, niin siihen pitää kerätä oikein voimia monta päiviä että sitten saa kans lähdettyä. Tullakseen väsyneenä sitten takaisin. 

File 15.6.2016 16.52.14.jpeg

Muistan kuinka jo ala-asteella inhosin liikuntaa. Pelkään yhä palloa ja kaikkia urheilulajeja, joissa pallo lentää päin kovaa. Liekö joskus saanu kunnon täräyksen ja muisti mennyt kun moinen pelko on jäänyt. Tämä on outo juttu minustakin :). En ole koskaan ollut koulu-urheilun harrastaja, enkä ymmärrä muutenkaan urheilulajeista mitään. Minua ei kiinnosta urheilu eikä tulokset yhtään,  edes jääkiekon mm-kisat. Hiihto ja pyöräily on mukavia, mutta nekin on yksilölajeja. Olen yrittänyt kiinnostua monista itselle vieraista lajeista ja asioista ihan sen vuoksi, koska suurin osa kiinnostuu ja pystysin keskustella noista jutuista mutta ei. En kykene kiinnostua asioista, jotka ei ole minua. En vaan pysty. En pidä jännityksestä, en seikkailuelokuvista, mutta jos tulee joku tosipohjainen dokumentti niin nauhoitan heti. Rakastan lentoturmatutkintoja ja 4D-dokumenttejä. En ole ihmisenä myöskään ryhmäpelaaja tai joukkuepelaa, olen yksilösuorittaja. Muistan, kuinka en pitänyt koulussa myöskään ryhmätöistä - tein mieluummin kaiken itse. Minusta ryhmätöissä ärsytti se, että tunnolliset loppupeleissä tekivät aina tehtävän ja "ei niin tunnolliset" siipeilivät tehtävän mukana. Oli simppelimpää kun jokainen huolehti vain oman osuutensa ja saa kiitoksen siitä mitä itse teki, eikä siitä minkä kaveri teki. Minua ärsyttää kamalasti siipeily ja se että ei tehdä omaa osuuttaan. Muutenkin mulla on melko tarkkaan määritelty arvomaailma, jonka mukaan yritän tänä päivänä elää. Luotan ihmisiin heti ja ajattelen aina niin, ettei kukaan voisi olla ilkeä tai haluta pahaa mulle. Sitten kun joudun kantapään kautta oppimaan, ettei asia mennytkään noin niin sen jälkeen minun on vaikea enää  antaa uutta mahollisuutta. Jos maku menee, se menee. Tietoista pahuutta ja ilkeyttä en hyväksy, virheet ja erheet on asia erikseen. Niitä teen itsekkin ja tulen varmasti tekemäänkin. Sitten vaan on osattava pyytää myös anteeksi. Tätäkin tehnyt keväällä kyllä. 

File 15.6.2016 16.51.05.jpeg

Nyt kun mietin niin kaikki nuo on introverttilapsen piirteitä. Introverteiksi luen tänäpäivänä myös isäni, äitini kuin miesystäväni - olemme kokonainen introverttirykelmä oikeastaan :D . Näen niitä myös hyvin vahvalti omassa pojassani. Hän on myös yksinolija. Koulussa hän on yksilösuorittaja, joka ei niin välitä myöskään joukkuelajeista. Yritin vuosia saada häntä kiinnostumaan niin jääkiekosta, jalkapallosta kuin sählystä - koska niin muutkin pojat tekee - mutta ei hän kiinnostu. Ja nyt sen ymmärrän, ei hän ole sellainen joka innostuu tuon kaltaisista asioista. Hän tykkää lasketella, pyöräillä, toosottaa tietokoneellaan omia videoitaan, temppuilla trampoliinilla ja olla vain kotosalla. Hällä on ystäviä ja koulu menee hyvin. Ei siis mitään huolta, vaikkei kulkisikaan lätkätreeneissä - ei kaikkien tarvi ja ovat silti oikein hyviä sellaisina kuin ovat. Luksusta kotona on se kun olemme kaikki saman katon alla, kukin omissa touhuissamme. Minä saatan lukea kirjaa, mies katsoo telkkaria ja poika pelaa Mariota. Me olemme kaikki täällä läsnä, vaikkakin omissa maailmoissamme. Emmekä pidä sitä pahana, sillä ne sopii meidän luonteillemme. 

 

Se että nykymaailma hyväksyy enemmän ekstrovertit ja heidän sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja ihannoidaan, introverttien pitää yrittää luovia ja omaksua ekstroverttien piirteitä selviytyäkseen tässä maailmassa sen odottamalla tavalla. Kaikki tukevat ekstoverttejä piirteitä, päiväkodit ja nykykoulu etenkin. Pitäisi toimia pienryhmissä, tehdä kimpassa projekteja ja olla joukkuepelaaja. Yksilösuorittaminen on lähestulkoon pahasta. Tutkimusten mukaan myös yritysten johdoissa menestyvät ovat  nimenomaan ektroverttejä eli sosiaalisilta taidoiltaan hyviä ja johdonmukaisia esimiehiä. Mie en ennen jotenki ole tajunnu tätä koko kuviota, mutta nyt kun mietin matkaani yrittäjänä alan ymmärtää. Ulkopuolinen voi hyvin pitää ja pitääkin minua varmasti ekstroverttinä. Olenhan kahvilayrittäjä joten minun on pakko rakastaa sosiaalisuutta. Olenkin introverttinä omaksunu hienosti ekstrovertin käyttäytymismallin ja olen työssäni oikeasti hyvin sosiaalinen sekä ulospäinsuutautunut. Ja kaikkea tätä olen oikein mielläni. Se ei silti ole minun persoonallisuustyyppini, vaan jo nuorena opittu käyttäytymismalli. Käyttäytymismalleja voi oppia ja omaksua, persoonallisuustyyppisi on ja pysyy.

 

File 2.6.2016 0.11.44.png

Silloin kun sairaalan kanttiinissa yrittäessäni aloin haaveilla isommasta kahvilasta, haaveilin vain somasta pikku kahvilasta, josta saisi kakkuja ja kahvia värikkäässä ja erilaisessa miljöössä tarjoiltuna. En mie nähny itseäni johtamassa monipäistä firmaa tai pyörimässä jakkupuku päällä toimistossa (näin perikuvana yrittäjästä) . Näin itseni hääräämässä siellä söpö essu päällä leipoen erilaisia luomuksia. Siitä ei mennytkään kuin muutama vuosi ja mulla oli tämä kyseinen kahvila. Ja ensimmäinen työntekijä. Reilu vuosi tuota kahvilaa niin löysin itseni luotsaamasta toistakin kahvilaa. Työntekijöitä tuli ja meni. Tuli todella paljon uutta, joka tuutista. Myös vastoinkäymisiä, jotka osan otin tosi henkilökohtaisesti.  Stressinsietokykyni kävi äärirajoilla. Minun introverttiyteeni kuulu se, että olen luova ja saan ihmiset innostumaan, luen hyvin eri ihmisiä  mutta en osaa enkä ole hyvä organisoimaan asioita. Olen idearikas, ja niitä ideoita singahtelee jatkuvasti laidasta laitaan. Aina en pysy itsekkään perässä, työntekijöistä nyt puhumattakaan. En ajattele  lähes koskaan voisiko asia toimia ja miten käytäntö sujuu - minä vaan teen. Katson sitten miten kävi. Tämä yleensä onneksi toimii niin hyvässä kuin toki pahassakin.

 

Introverttinä esimiehenä olen ollut luonnollisesti kiinnostunut myös työyhteisöni eri persoonallisuuksista. Minusta se on melko tärkeääkin, että esimies tietäisi millaisia ihmisiä on töissä, jotta voi ajatella työtehtäviä ja asioita sen mukaan, että kukin voi käyttää vahvuuksiaan työssänsä. Meillä on minun mielestäni suurinpiirtein puolet introverttejä, puolet ekstrovertejä. Ollaan myös puhuttu työyhteisössä tästä aiheesta monesti ja naurettu omille ominaisuuksillemme. Yleensä jos työparina on yksi yhtä piirrettä, vuoro yleensä jakautuu niin, että enemmän ekstrovertti jää enimmäkseen salin puolelle ja keittiöön menee leipomaan ja kokkaamaan enempi introvertti tyyppi. Itse viihdyn molemmissa ja monesti minun rooli mukautuu työparini myötä. Lisäksi koen, että minun pitää välissä ihan tietoisesti olla kassalla. On kiva että saa rupatella tuttujen asiakkaiden kanssa, etteivät luule minun vallan kadonneen.

File 15.6.2016 17.33.27.jpeg

Huomaan että koska työ on niin sosiaalista koen olevani monesti älyttömän uupunut töiden jälkeen. Ei puhettakaan että lähtisin kylästelemään tai kutsuisin meille laumoittain ihmisia kahville. Ei. Sitä haluaa latautua ja olla vain. Minua stressaa jo yksikin palaveri ulkopuolisten ihmisen kanssa kalenterissa ja huokaisen helpotuksesta jos se peruutetaan. Tai sitten keksin suoraan sanottuna tekosyyn, jottei minun tarvitse sinne lähteä. En vain halua käyttää enää ainokaisia vapaahetkiä asioiden parissa jotka vie energiaani, ei anna sitä. Ei sillä että seura siellä olisi huonoa, mutta kun se sosiaalisuus syö jo ennestään tyhjää akkua vain - ei lataa sitä kuten ekstroverteillä. Jos en ota sitä latautumisaikaa edes väkisin, ei minulla ole mistä ammentaa. Introvertti kun tarvitsee voimaantuakseen sitä omaa aikaa, rauhaa, omia touhujaan yksin tai ihan läheistensä kanssa. Hän voi olla sosiaalinen ja on hyväkin siinä. Mutta ystävät ja kaveritkin menee vain pienissä erissä, muutama kaveri korkeintaan yhtäaikaa. En ole koskaan kyllästynyt tai tympääntynyt yksinäni, mutta porukassa pitkäännyn helposti. Monesti sanonukkin, että minun pään sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja siellä on kokoajan kauhea häslinki etten jaksa sitä enää pääni ulkopuolella. Enkä muutenkaan jaksa kilpailla puheenvuorosta äänekkäiden ekstroverttien kanssa, jotka tykkäävät olla huomion keskipisteenä ja nauttivat esiintymisestä. En  jaksa small talkia tai ympäripyöreää puhetta kun haluan heti puhua asioista mitkä on syvällisiä ja joilla on joku tarkoitus jollekkin edes. Säätilat ei kiinnosta minua yhtään, näen ne ikkunasta aamulla kun herään.  Jotku voi pitää ja pitävätkin varmasti introverttejä ylpeinä ja koppavina. Päinvastoin, me olemma syvästi tuntevia ja oikeastaan aika ujojakin. Meillä ei vain ole tarvetta tulla nähdyksi. Tämä onkin yrittäjyyteni yksi suurin paradoksi. Minun pitäs näkyä ja kuulua, mutta kun en haluais. Tämäkin minun blogimaailmanikin täällä Vuodatuksessa on minun oma maailmani, luulen ettei näitä tekstejä edes kukaan lue. Koen että kirjoittaminen voimaannuttaa minua ja minusta on mukava kirjoittaa miltä minusta oikeasti tuntuu. Täällä minua ei hävetä mikään, mitä sanon tai teen sillä en ymmärrä kuinka moni näitä lukee tai lukeeko kukaan. En edes välitä sellaisista tässä kontekstissä. Minusta vaan on vapauttavaa kun voin reilusti sanoa ja puhua asioista, jotka on mulle merkityksellisiä ja olleet jotenkin elämääni vaikuttavia. Blogissa on myös se hyvä puoli ettei minun tarvitse tyrkyttää itseäni tai yritykseni sanomaa kenellekkään. Inhoan tyrkyttämistä ja mainosten laittamista joka foorumiin joka päivä. Suurinpiirtein kerran viikossa laitan kylän puskaradioon jonku yritykseni viestin ja senkin teen kauhulla, sillä en tykkää siitä. Luotan siihen että ne jotka haluavat nähdä Soman uutisia, tykkäävät firman sivuista ja uutiset tavoittavat sitä kautta. Koen, että kaikista parasta on se, että jokainen ihminen saa lukea niitä tekstejä, blogeja mitä itse haluaa ilman että ne uutisvirtaa täyttää kokoajan. Jos ei halua, ei tarvitse lukea. Siksi tämä blogimaailma on minusta mukava. Perustuu molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen.

 

File 2.6.2016 10.39.53.jpeg

Introverteillä on myös yksi jännä piirre, mikä on erittäin vahva myös itselläni. Puhelin. Inhoan kun se soi.  Tai se ei soi oikeastaan, sillä pidän sitä äänettömällä lähes koko ajan. Outoihin numeroihin en vastaa useimmitenkaan ja yrittäjänä niitä outoja numeroita (ihan asiaakin soittavat :) tulee paljon. Varmaan menettänyt paljon asiakkaita tämän piirteeni takia...  Olen oikeasti tosi huono puhumaan puhelimessa, ja kaikki asiat voisin hoitaa mieluiten viestitse sillä niissä voin sanoa asiani niinkuin haluan sen sanottavan. Viimeksi kun vastasin outoon numeroon tulin ymmärtämättömyyttäni vaihtaneeksi puhelinliittymäfirmaa ja siitä tuli kauhean monimutkanen show korttivaihtoineen päivineen. Olin vain niin hopussa lopettamassa epämukavaa puhelua enkä keskittynyt kuuntelemaan mitä herralla oli asiaa. Nykyään odotan monesti että puhelin lakkaa soimasta ja laitan perään viestin, jossa sanoin etten kuullut puhelinta ja oliko jotain tärkeää asiaakin. En vain jaksa puhua, tai mulla on ollu just joku oma projekti kesken mikä vaatii keskittymistä. Mulle puhelin ei ole puhumista varten.

File 15.6.2016 18.49.30.png

Olen tutkinut enemmänkin tätä minun introverttiyttä ja etenkin INFP- ryhmääni, johon lukeudun. Hassua jos jollakin muullakin kolahtaisi samat piirteet :)  Infp tulee kirjaimista:

i  (introvertit) - saa energiaa hiljaisuudesta

n ( iNtuitive) - näkee toimintamalleja ja mahdollisuuksia

f ( feelings) - priorisoi ihmiset ja tunteet

p ( perceiving) -  vapaus ja joustavuus

 

 Vapaasti suomennettuna tämä INFP on filosofi, sopeutuva idealisti ja unelmoija.  Meidän huonoiksi puoliksi voidaan luetella mm. julma itsekritiikki ja tahto miellyttää muita. Olemme aika hiljaisia, meistä on vaikea saada otetta, itsepäisiä, etäisiä ja itsenäisiä emmekä osaa näyttää tunteita hyvin. Hyviksi puoliksi INFP:lle sanotaan, että olemme hyvin empaattisia, ymmärrämme lähes kaikkia ihmisiä, analysoimme asioita monelta eri kulmalta.Ystävinä olemme lojaaleja. Olemme lähteiden mukaan luontaisia johtajia.

 

Tämän tyypin esimiehen, joihin lukeudun, kompastelevat seuraaviin seikkoihin. Itseasiassa kun listan lukee, pätee se varmaan aika monen muunkin elämään :)

- liian monta asiaa hoidettavana, ei pysty keskittymään.

- liika äänet

- keskeytykset

- henkilökohtaisen elämän stressitilanteet

- jos joku uhkaa/loukkaa meidän arvomaailmaamme, minkä olemme luoneet

- liian vähän yksinoloa. Liikaa sosiaalisuutta. 

- työskentely ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä ajatella syvällisemmin asioita.

- oudossa miljöössä työskentely, jossa paljon vieraita yksityiskohtia sisäistettävänä

- suunnitelmien jatkuva kariutuminen, uusiksi meneminen

- se ettei ole selvää suuntaa

- harmonian puute

- kritiikki ja konfliktitilanteet

- se ettei pysty käyttämään omaa intuitiotaan töissä

 

Minun piirteisiin kuuluu se, että minulla on paljon kavereita, mutta vain aniharva oikeasti hyvä ystävä. Vahvimmat ystävyyssuhteeni ovat olleet oikeastaan nuoruudesta tai varhaisaikuisuudesta lähtien. Olen huono tekemään uusia ystäviä, sillä koen prosessin niin isona etten välttämättä jaksa panostaa niihin aikuisiällä enää niin paljoa. Aikuisiän ystävyyssuhteeni ovat ihmisten kanssa, joiden kanssa on heti puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä ilman salaisuuksia. Hypätty ne small talkit heti yli. Mulle laatu on määrää tärkeämpi. Ne joiden ystävä olen, olen sitä henkeen ja vereen. Salaisuuksia mulla ei oikeastaan ole, olen kuin avoin kirja ja hyvin sinut itseni kanssa, mitä nyt kroppani kans en varmaan ikinä täysin. Ei ole oikeastaan aiheita mistä en voisi puhua. Ystävänä olen myös "helppohoitoinen". Minun kanssa voi mennä kuukausia etten soita tai minusta ei kuulu, enkä vaadi sitä toiseltakaan. Jatkan siitä sitten mihin jäimme. Ymmärrän että meillä kaikilla on elämämme ja kiireemme.

 

Ihmistyyppinä olen myös äärimmäisen epäjohdonmukainen. Saatan alkaa selittää asiaa ja kun juttu jatkuu, selitän jo kuudetta eri asiaa ja olen unohtanut mistä minun piti puhua. Olen sekava, kadotan ainakin kaksi tavaraa per päivä- vähintäänkin. Saatan katsoa kelloa kolme kertaa, enkä vieläkän muista paljonko se on. Olen myös aika armoton itselle, ja syyllistän helposti itseäni. Suren asioita pitkään ja rankaisen itseäni. Suren myös jos kuulen vaikka, että joku on sanonut että ei ikinä astuisi jalallaan kahvilaani. Suren ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni minulle tuntemattoman ihmisen vihan. Käytän aivan liikaa aikaa miettimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Haluaisin kovasti miellyttää kaikkia, vaikka tiedän kokemuksestakin etten ikinä siihen kykene. En koskaan koe tehneeni parastani vaan koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin. Olen ankara itselleni, mutta silti en ole perfektionisti. Odotan vain paljon itseltäni.

 

Henkilökohtaisesti koen että minussa on kaksi puolta. On se kova yrittäjä, joka soturimaisella asenteella menee eikä meinaa. Teen riskiratkaisuja, en pelaa varman päälle ja minulla on kova stressinsietokyky- olen tosi rohkea vaikka itse sanonkin. Luotan vaan johonkin korkeampaan, tiedä sitten mihin mutta mulla on olemassa valtava luotto tekemiseeni.  Sitten on se toinen puoli , 50 % lapsi joka kompuroi, ihmettelee, oppii uuttaa, ymmärtää kaikkia, on liian kiltti ja on epävarma kaikesta. Onnekseen sillä lapsen puolikkaalla on vahva lapsen usko, joka uskoo ihmeisiin ja siihen, että kun tekee töitä sydämellään ja nöyrästi ottaen opit vastaan, niin se kyllä pärjää ja jaksaa. On jännä tunne kuin vanha sielu ja lapsi keskenään toisinaan jylläisivät samassa kehossa. Se tuntuu oikeasti tosi hassulta välissä, sen oikein tuntee.  

 

Näitä kun on nyt pohtinut ja miettinyt ajan kanssa on jotenkin helpompi elää ja olla. Ymmärtää itseään ja muitaki.´Ei tarvitse yrittää hampaat irvessä jaksaa olla sosiaalinen vapaalla ja olla jotakin, koska "niin kuuluu" -  sillä niin ei kuulu. Voin vain olla minä ja ymmärtää että tämä on minun tapani olla ja elää. Tämä on minun ominaisuus, vika, mahdollisuus. Ja nyt kun ymmärtää enemmän omia heikkouksiaan, tiedostaa ne, voi jotenkin olla viisaampi ennakolta ja jopa välttää karikoitakin. Kääntää heikkoudet vahvuudeksi. Siitähän tässä elämässä kai on kysymys?