Olen havahtunut viime aikoina siihen, että mikään ei ole oikein pysyvää. Kaikki menee eteenpäin. Koko ajan, niinkuin juna. Jos ikinä luulinkaan, että nyt olen saavuttanut jotain, pienen etapin eteenpäin mennyt, on tullut taas uusi haaste eteen. Uusi energiaa syövä tilanne ratkottavaksi. Tie vie eteenpäin ihan kokoajan. Juna kulkee vaan pysähtymättä.

Viime vuosi on ollu rankka. Niin rankka, että se on saanut  minut epäilemään jo itseäni ja mielenterveyttäni. Pää ei pysy mukana mitä vauhtia on tullut mentyä. Identiteetti ei ole ehtinyt mukautua ja muovautua perässäni. Kun mietin kuinka valtava vastuu on päällä ja kuinka kaikessa pitäisi olla tieto ja ymmärrys kaikesta, alkaa ahdistaa. En vastaa enää vain itsestäni enkä voi elää enää "go with the flow-tunteella", vaan minun on muokkaudutava työn mukaan. Opeltava valtava määrä uutta. On tuntunut todella yksinäiseltä olla osassani viime vuosi, en ole ikinä kokenut olevani niin yksin ja vihattu kuin mitä olen ollut. Se on ollu tosi rankkaa, vaikka kokoajan on tehnytkin parhaansa. Vuosi mukavuusalueeni ulkopuolella on jättänyt minuun arpensa.

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Ne jotka tuntevat minut, tietävät että painetta on monelta elämän suunnalta. Tämä on kuitenkin pääsääntöisesti blogi yrittäjyydessä, joten täällä keskityn siihen. Jos ikinä joku saa näistä jutuistani itselleen jotain, on se huippua. Muutoin tämä on mulle itelleni terapiaa tämä pohdiskelu täällä. Koen että tässä tiimellyksessä olen hieman kadottanut itseni, sen ilon ja energian millä olen tähän hommaan alunperin lähtenyt koska olen yksinkertaisesti väsynyt. Olen luvannut itelleni, että joku päivä mulla on vielä aikaa terapioida itseäni maalaamalla. Eikä se päivä ole edes kaukana. Rakastan sitä hommaa, enkä ole sitä ehtinyt tehdä enää vuosiin. Olen päättänyt, että isona minusta tulee taidemaalari. Maalaan omia naivistisia taulujani ja rakastan sitä. Mutta siihen tilaan päästäkseni minun on selviydyttävä ensin tästä päivästä ja huomisestakin. Luovuus nimittäin tarvii tilaa ja energiaa.

 

Reilu vuosi sitten ajattelin kun palkkasin Somiin uusia työntekijöitä, että mikäs tässä ollessa. Mie niin osaan tämän! Osaanhan leipoa ja keitellä kahvia ja olen ystävällinen - kaikkien kaveri, ja mulla monta hyvää tyyppiä duunissa. Ei voi homma kuin onnistua! Olenhan vielä ammatiltani ravintola-alan esimies, joten paperillakin pätevä pomo. Luin vielä jotain "hyvä pomo"- kirjoja ja olin että "peace of cake", nämä osataan kyllä. Vähän sitä tiesi tuolloin, josko yhtään mitään. Sen erotan tänäpäivänä, että kahvilatyöntekijä ja esimies on kaksi eri tehtävää. Olen sen oppinut kantapään kautta. Esimies on ihan ammatti, sillä ei ole mitään tekemistä kahvilan kanssa minun tapauksessa. Enkä ole sitä ammattia näemmä oppinut laisinkaan kolmessa ja puolessa vuodessa ammattikorkeakoulussa, vaikka olen sitä mukamas joskus lukenut sata vuotta sitten, enkä ole oppinut sitä edes yksinyrittäjän aikakautenani. En ole sitä oppinut mistään ennenkuin nyt käytännössä opin kokoajan. Virheistä saa parhaimmat opit, ei kirjoista.

 

Itse olen elänyt melko lasisen lapsuuden ja jatkanut samalla teemalla pitkällä iällä vielä aikuisenakin. Lyhennettynä voitaneen sanoa, että olen oppinut tulemaan toimeen ja pärjäämään, tekemään töitä. Siihen saa tosi hyvin ajan kulumaan. Olen kuin vesi joessa, menen sieltä mistä pääsen ja selviän kyllä aina. Se minkä olen myös omaksunut itseeni on, että on hyvä olla aina vähän varuillaan- seistä vahvasti omilla jaloilla, sillä on vaikeaa luottaa muihin kuin itteensä. Ainoa mistä voi olla varma on oma itse. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, missä räjähtää ja mitä kaikkea siitä seuraa, täytyy olla vahva jos alkaa tuulla. Ainoa keino miten tähän voi vähänkään itse vaikuttaa on olla kiltti, mukava, ei aiheuttaa ristiriitoja eikä ainakaan haastaa eripuraa. Näin elämä on helpompaa, eikä tule seurauksia. Ainoa, että näin ei kuitenkaan voi elää, mikäli meinaa elää elämisen arvoista elämää.

 

Tuolta epävarmalta pohjalla kun lähtee yritystä vetämään niin sepäs ei enää käykkään. Ei sitte niin ollenkaan. Viimeisen sanotaanko puolen vuoden aikana olen oppinut niin paljon asioita etten koe olevani enää edes sama ihminen. Koitan kovasti olla kovettamatta itteä, eikä esimieheys sitä vaadikkaan ja tahdon uskoa siihen, että muutos on ainoastaan hyvästä. Suurimmat suruni liittyvät ihmisiin, jotka on pettyneet minuun. Olen itkenyt useita öitä sen takia etten vain ole ymmärtänyt asioita, tiedostanut ongelmakohtia, osannut puuttua ja puhua avoimesti heti vaikeistakin asioista ja se on luonu pettymystä minuun. Miellyttäjän on ollut rankkaa olla "ei tykätty", etenki kun itse pitää näistä omista vihaajista. Minun on oletettu olevan vahva johtava, jolla selkeä suunta ja  visio sekä tarvittavat työkalut onnistumiseen. Kun ainoa mitä mulla on ollu oikeasti on rakkaus lajiin ja usko siitä, että kun tekee töitä oikein kovasti, niin hommat kyllä onnistuu ajan kanssa. Parhaimmat opit saadaan virheistä. Olen pyrkiny olemaan kuitenki itelle armollinen. Yhdenkin yrityksen pyörittäminen voi olla haastavaa ihmiselle, saatikka kahden. Jokainenhan voi tahollaan yrittää myöskin ja todeta luultavasti saman. Yritysgurut sanovat, että menee sen kolme vuotta ennen kuin toiminnot ja tavat vakiintuvat. Voidaan jo ottaa mallia edeltävästä toimintakaudesta ja onnistumisien kautta saadaan luotua puskurirahastoa kausivaihteluihin. Alku on aina haastavaa kun etsitään toimintatapoja ja malleja, saadaan selville kysynnän piikit ja laskukohdat ja osataan jo varautua niihin. Tämä on todellista tarpomista ja selviytymistä näin alussa, ja joka päivä pitää muistuttaa itseä miksi tätä tekee ja mihin kohti menee. Olen kateellinen yrityksille, jotka on jo selvinneet pidemmälle - työnanjayrittäjille, joilla on kokemusta jo vuosikausia, jopa kymmeniä. Jotenki nekin on päänsä pitäneet kasassa, kyllähän minunki pitää pitää. Täytyy oppia blokkamaan tunne, oli se sitten viha itseä ja omaa osaamattomuutta kohtaan, pelko tai ahdistus ja antaa sen tulla että mennä. Ei saa tarrautua siihen ja antaa sen jäädä kytemään omille käsille. Ei saa olla liian raaka itselle. Pitää muistaa se mitä kohti oli menossa. Pitää muistaa kuka oli ja mistä tuli ja miksi hommaan lähti. Olla armollinen itselle ja ottaa oppi. Se oppi kun on olemassa siellä joka helvetin epäonnistumisessa, tilanteessa, ihmisessä ja ristiriidassa mitä tielle laitetaan. Ne on kuin lahjoja sulle, että ota minut ja lue läksysi. Tarvit sitä oppia taas kun etenet seuraavaan haasteeseen.

Tämän viimeisen kahdentoistakuukauden jälkeen olen nyt miettiny, että missä menee ihmisen henkisen kapasiteetin raja. Missä kohti voi sanoa, että nyt riittää ja sulatella siihen asti tullutta tavaraa. Missä menee se raja, mitä toinenkaan ihminen voi ylittää kanssasi toimiessa missään tilanteessa ilman, että se on yksinkertaisesti väärin eikä hyväksyttävää. Jossain se menee kuitenkin. Mulla se meni siinä kun huomasin etten nuku ilman melatoniinia ja vaikka nukun, niin herään jo muutaman tunnin päästä, en keskity mihinkään kunnolla, häröilen ja puuhastelen vailla päämäärää, stressaan, en ole henkisesti läsnä. Syke on liian korkealla koko ajan. Suorittaja ja miellyttäjä ei enää toimi vaan ne tuovat lisää ongelmia. Kone ei pysähdy vaikka käsken sen pysähtyä. Se ei rauhoitu, sillä se ei osaa rauhottua. Olen tarvinnu apua ja olen onnekas, että olen sitä ymmärtänyt myös hankkia. Tänä pävänä teen helvetisti töitä sen eteen että asetan rajoja, niin itselleni kuin kanssaeläjilleni. Koitan kaivaa kaiken keskeltä sen Helin takaisin, ryhdistäytyä ja nostaa selän suoraksi. Jatkaen matkaa taas uudelleen.Pitäs antaa löysää itselle ja ymmärtää myös itseä. Olla hellä ja armollinen itselle, muistaa ottaa aikaa itselle ja hemmotellakkin joskus itseä. Olen oppinu että avunhakeminen ja sen vastaanottaminen ei ole häpeä. On vahvuutta tunnistaa omat heikkoudet ja ymmärtää oma rajallisuus. Kukaan ei ole valmis seppä eli minun tapauksessa esimies syntyessään, ei kukaan yritys täydellinen paketti aloittaessaan. Täytyy olla pitkäjänteinen. Täytyy myös ymmärtää, että me kaikki elemme omien toimintamalliemme mukaan, jotka olemme omaksuneet jostain tosi kaukaa, eikä me olla niitä suinkaan itse valittu. Ja että niiden toimintamallien muuttaminen vaatii tietoista, kovaa työtä. Täytyy olla läsnä hetkessä, jotta ymmärtää poimia ne hetket kun pitää toimia muulla kuin totutulla tavalla. Jos ei muuta toimintatapaa, ei muutu lopputuloskaan. Sama juttu jos laihduttaa; turha itkeä pulskittunutta olemusta jos ei muuta toimintamallia. Täytyy muistaa minne haluaa ihmisenä kurottaa, mitkä on ne omat arvot ja tehdä asioita sen mukaan. Täytyy muistaa focus.

 

Kuvahaun tulos haulle breaking point

 

Olen tänään jotenki tosi paljon vahvempi kuin vaikka kuukausi sitten. Pieni aika näin äkkiseltään ajateltuna, mutta valtava harppaus eteenpäin mielestäni. Olen saanut työkaluja arkeen ja ongelmiini, niistä selviämiseen. Olen hyväksynyt sen, että minun pitää olla esimiehenä tietynlainen, jotta homma toimii. Liika tunteilu ei sovi töihin, eikä ystävyyssuhteet. Multa odotetaan eri juttuja töissä. Työ on työtä ja sellaisena se pitää pitääkkin. Yrittäjä ei ikinä voi täysin olla poissa "työmoodistaan" kotonaan ollessaankaan sillä se on elintapa mitä vain toinen kaltainen voi ynmärtää, mutta joku raja on hyvä olla jotta pysyy tasapaino. Muistan kun mulle eräs viisas nainen sanoi taannoin, että elämä on oppikoulu ja olet Heli nyt yläluokilla. Siltä minustakin tuntuu, olen kasvanu valtavasti ihmisenä ja yrittäjänä ja tiedän silti, että hyvin alussa ollaan. Lapsosen kengissä vieläkin. Elämä on todellakin opettanut nöyryyttä ja pidän siitä. Rakastan pohtia syvällisiä ja kasvaa. Elämä on tehty elettäväksi ja siinä oppiakseen paremmaksi minäksi. Mie haluan olla huomenna parempi Heli kuin olin eilen tai tänään. Enkä sen takia, että joku muu minusta pitäis enemmän vaan sen takia että pidän tuolloin itse itsestäni enemmän.

 

" Täytyy murtaa itse itsensä, että voi synnyttää itsensä uudestaan."

 

ps. Linkissä kaunis Jessie J:n biisi Who you are,  jossa puhuttelevat sanat näihin hetkiin. Vaikken ole musiikki-ihminen, olen huomannut saavani siitä paljon voimaa itelle.

https://www.youtube.com/watch?v=HCpr_10YzGg