Teen nyt jotain poikkeuksellista, sillä koen että tämä on mulle nyt sydämen asia. Kirjoitan pitkään aikaan jostain muusta kuin yrittäjän arjesta, toki se liippaa sitäkin. Kirjoitan alkoholismista ja läheisriippuvaisuudesta. Kirjoitan sydämestä. Älkää tuomitko minua tästä. Tai tuomitkaa jos haluatte, se on täysin teidän jokaisen oma asia mitä tunnette minua kohtaan. Osa varmaan haukkoo henkeään, että hui ko mie olen hullu, meninkin tällaisen julkisesti taas (!)  kirjoittamaan. Älkää peljätkö, en ole hullu - en vain osaa tuntea häpeää.

Kirjoitan tämän siitä syystä, että ihmisten tulisi avautua enemmän ongelmistaan. Ei peitellä niitä kauniin kulissien, ihanaa-mahtavaa päivitysten ja uusien toppatakkien alle. Vaan puhua niistä ongelmista ääneen. Meillä kaikilla niitä kuitenkin on, jokaisella omamme ja omanlaisemme. Jos kaikki puhuisivat ongelmistaan, emme kokisi olevamme yksin. Varmasti vertaistukea löytyisi. Joka apua tahtoo, se apua saa. Sen tiän. Me elämmä kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnassa vuotta 2017, täällä ketään ei jätetä yksin joka ei halua jätettävän. Pitäs olla vaan rehellinen itelleen, toisille. Ei häpeää saisi kenenkään kantaa, se on tunteista turhin. Siitä ei kasva kelleen mitään hyvää. Mulla on ollu maailman vahvin häpeän tunnelukko, josta olen saanut itteni riuhdottua irti jo aikapäiviä sitten. Tämäkään tuleva teksti ei minua tule siis hävettämään tai kaduttamaan. Minua se tulee itkettämään, mutta se mulle suotakoon. Voi olla kyllä että kyyneleet on jo käytetty loppuun.

kuva1.jpg

Tällä viikolla tulee kuukausi kun minun avomies ei ollut sovitusti kotona kun tulin töistä, hän oli päättänyt heittää raittiuden romukoppaan ja korkata pullon. Tarinaan sen kummemmin syventymättä sanottakoon, että se skarppas kyllä melko pian kun alettiin seurustelemaan kolme vuotta sitten - näin heti ettei ottaminen ollut normaalia - , kävi asianmukaiset hoidot läpi ja sai elämän kuntoon monella eri saralla. Näytti oikeesti ihan hyvältäkin se juttu. Jostain syystä jätti hoidon kuitenkin kesken, aatteli että se riittää kun korkin sulkee ja hän ei mitään apua tarvi kun itse osaa. Addiktio siirtyi mm. työhön ja loppu on historiaa hieman oiottuna. Hän on reissullaan yhä vieläkin ja sille tielle meidän puolesta sai jäädä nyt, se on itse sieltä itsensä kasattava kun se päivä koittaa jos koittaa. Tämä on ollut mulle se kerta kun oma jaksaminen loppuu tältä erää ja on aika auttaa nyt toisen sijasta itseään. Miettiä että mitä minä tarvin tuon toisen asemasta ja kohdistaa se lempeys ja voima minuun itseeni, sillä kuka minusta huolehtii jos minä en jaksakkaan? Mulla on pari kahvilaa, paljon henkilökuntaa, valtavat lainat ja lapsi kuitenkin. Ei kukaan huolehdi aikuisesta ihmisestä. Kyllä se on itse jaksettava ja itse huoli itsestä pidettävä. Siksi ratkaisu mulle on hyvin selkeä tältä osin. Itse olen joka päivä tuon lähdön jälkeen noussut normaalisti töihin, paikaten samalla enemmän flunssasairauspoissaoloja kuin luulin fyysisesti olevan edes mahdollista omien työvuorojeni ohella ja hoitanut arjen, kasannut itseni ja selittänyt tilanteen lapselle ja jatkanut elämääni. Ei terveellä ihmisellä ole edes vaihtoehtoa, eteenpäin on mentävä mitä ikinä tulikaan vastaan. 

 

Mutta mikä ihme saa ihmisen antamaan ylittää omat rajansa? Mulla ainaki kaikki menee lapsuuteen ja siihen, että on tottunut huolehtimaan itse itsestään ja toisestakin aikuisesta. Vaikka ne roolit pitäisi olla toisinpäin. Sitä ei lapsi tietenkään ymmärrä kun on epänormaalia, koska se ei tiedä mikä edes olisi normaalia. Läheisten aikuisten rinnalla pitäisi ymmärtää. Ei lapsia saa laittaa kärsimään alkoholismista tai antaa sen muhia ympärillä. Ihmiset, jotka eivät ole olleet sen ilmiön kanssa tekemisissä eivät ymmärrä mitä kaikkea pahaa se aiheuttaa pienessä lapsessa, joka on kuin puhdas taulu. Sehän imee kaikki perheen toimintamallit, tavat, kommunikointityylin, kaiken, itseensä. Se oppii mukautumaan alkoholistin tunnetiloihin, tasoittamaan tilanteita ettei kukan täjähdä. Se oppii peittelemään vanhempaansa ja rajoittamaan omaa käyttäytymistä niin ettei kauhun tasapaino murru. Se oppii lukemaan toisia niin että tilanteet pysyy hallinnassa. Se oppii että aina pitää olla suunnitelma b, sillä a voi kosahtaa käsiin koska vain sillä ikinä ei tiedä mitä tuleman pitää kun on alkoholista kyse. Niillä eväillä se sitten lähtee maailmaan ja  niitä toimintamalleja toteuttaa aikuisenakin kunnes jossakin vaiheessa tajuaa että on epäterveellisessä, tasapainottomassa suhteessa niin itseensä kuin mahdolliseen puolisoonsa. Ne ongelmat ja käyttäytymismallit ulottuuu kouluelämään, työpaikoille, ystävyyssuhteisiin, joka paikkaan. Ongelmat vaan kertautuu, pahimmassa tapauksessa sinusta tulee sekä alkoholisti että läheisriippuvainen jolloinka kyseessä on aikapommi. Ja kaikki sen takia kun ei katkaista kierrettä, puututa liialliseen alkoholinkäyttöön. Kaikkien aikuisten velvollisuus on puuttua liialliseen alkoholinkäyttöön, kun se koskettaa pieniä lapsia. Jos se tarkoittaa sitä, että se juova alkoholisti juo vihapäissään ja suutuksissaan ittensä hengiltä niin sitten juokoon. Eipähän mene viattomia muita mukana sillä jos sen antaa jatkua, sairastuu koko muu perhe mukana. Kuka kantaa vastuun?

 

kuva2.jpg

 

Minua niin pistää tänä päivänä vihaksi kun asioita hyssytellään ja pitäisi olla hiljaa eikä saisi loukata kenenkään tunteita sanomalla asioista suoraan, etenkään juovien alkoholistien tunteita. Miksi heitä pitäisi kohdella aina vain hellästi? Eiväthän hekään kohtele läheisiään hellästi. Ennemmin kuin tarttua normaaleihin arjen haasteihin ja velvollisuuksiin, mihin terve ihminen tarttuu päivät pitkät, alkoholisti pakenee paskaa elämäänsä ja huonoa tuuriaan pulloon. Aina on joku syy juoda ja päästä pää pikku pöhinään, saattaa lumikin tulla vääränä päivänä maahan jos ei muuta keksi. Sillä on oikeus jättää asiat hoitamatta ja turruttaa paska maailma viinalla pois, koska vaan sillä on niin huono mäihä käynyt. Terveet kohtaa elämän karikot raakana ja jos ne juo, ne juo iloon ja menee vaikka duuniin seuraavana päivänä. Näistä alkoholistin lapsista sitten kasvaa niitä jotka kannattelee koko maailmaa, kuuntelee ja suree heidän mukanaan, tukee ja ymmärtää maailman ääriin saakka. Ne yrittää rakastaa vielä kovemmin josko se sitten tajuais kuinka hyvin asiat on kun vain pysyy erossa pullossa. Ne hakee aina sellaisen huonon suhteen, missä voi "parantaa" toista ja saada se lapsena opittu malli käyttöön taas. Töissä ne suorittaa henkensä edestä, sillä mikään työmäärä ei ole liikaa ja ne osaa paukuttaa kyllä fysiologian rajoja. Siihen ne on tottuneet. Itseasiassa läheisriippuvuuteen sairastuneet ovat myös tyypillisiä "hurahtajia". Ne vetää täysillä kaiken mihin ne alkaa, oli sitten kyse jostain pikku jutusta kuten mehulinko. Aina menee vähän överiksi ja se kait se onkin se juttu. Läheisriippuvainen on sairastunut vahvuuteen kunnes joku päivä sen pää ei kestä.

 

Mie oon tehny asiaan liittyvää mielentyötä jo vuosia, oppinu aiheesta ja itsestä koko ajan enemmän. Minun tiedonjano aiheesta tuntuu olevan nyt tosi iso, oikeastaan kyltymätön. Imen tietoa itseeni. Olen tosi vihainen viinalle ja sille salailun menttaliteetille, mitä ylläpidetään niinkin useassa kodissa.  Nykyisen ex-mieheni kanssa kävin Minnesotan läheisten ryhmässä puolen vuoden ajan ja tykkäsin kovasti. Oli huippua todeta se, etten ole yksin ja jakaa mielessäni olevia haastaviakin asioita kun rinnalla oli kuitenkin tuolloin toipumaan lähtenyt raitistunut alkoholisti. Olin niin ylpeä tuolloin kaveristani, että olin haljeta siitä hyvästä. Sääli, että hän koki aina ettei asiasta saanut oikein puhua ja että se on hänen asiansa. Puhuin kuitenkin ja jatkoin omaa pääni selvittämistä psykologilla sen jälkeen kun tämä ystäväni päätti jättää ryhmätapaamiset pois. Ei tullut enää ajettua viikottain 400 km mutkaa lähimpään minneen, mikä oli kyllä pitkä matka ei sen puoleen. Mutta minun mielestä sen väärti oli jokainen kilometki.

 

Olen miettiny kuinka moni tätä sairautta oikeasti sairastaa ja sitä kautta kuinka moni läheinen on sairastunut ja kuinka varmasti jokainen tuntee edes jonkun jolle kyseinen diagnoosi ei ole liiottelua. Kyseessä on iso kansantauti, josta ei ihmekyllä Suomessa osata kunnolla avoimesti puhua. Se häpeäleima joka uhkaa kun puhuu aiheesta on niin iso ja niin helvetin turha. Alkoholismi on aivosauraus ja sairaus siinä missä esimerkiksi diabeteskin on. Se ole sen kummempi eikä ihmistä huonoksi tee. Hyvä puoli alkoholismissa on se, ettei sen parantamiseen tarvi lääketeollisuutta vaan todella vahvan mielen ja halun elää raitista elämää,  minkä vuoksi meän lääkärit eivät sitä hoidakkaan vaan ainoastaan lääkehtivät oireita kuten maksa/haima/sydänperäisiä tauteja. Muutenhan lääketeollisuus ei saisi tästä tuotteita kaupaksi ja lääkärit eivät lääkefirmojen bonuksia. Alkoholismi voi olla geeneissä tai sen voi itse itselleen omalla toiminnallaan kehittää. Se etenee vaiheittain ja pahenee kokoajan johtaen ennenaikaiseen kuolemaan. Alkoholistin syy ei alkoholismi ole, mutta hänen velvollisuutensa on se itse itsensä kuntoon hoitaa ja haluta parantua. Se tapahtuu pitämällä korkki kiinni lopun elämää. Pienikin määrä alkoholia vaikka suuveden, väärän lääkkeen, pommaclimsan tai liköörikarkin muodossa voi saada alkoholimin taas aktivoitumaan. Kyse on oikeasti vakavasta asiasta. Kukaan muu ei alkoholismista voi toista parantaa eikä se ikinä edes parane, ainoastaan pysyy kurissa. Rakkaus tai hyvä tahto eivät auta, ainoastaan mahdollistat kaverin ennenaikaiseen hautaan.  Jos alkoholisti kuitenkin haluaa juodai , on sekin oltava ok ja sitäkin valintaa tulee - no jos ei kunnioittaa, niin ainakin hyväksyä. Itsensä pitää pelastaa kuitenkin koska toista ei voi. Sen verran pitää itseään kunnioittaa ja omaa perhettä rakastaa. Vaikkakin sitä ratkaisua ei kaikki ymmärrä, eikä tarvikkaan. Jokainen tekee kuitenkin itse omat elämän ratkaisut. Kunhan vaan muistetaan, että ne ratkaisut koskee niin montaa muutakin jos on etenkin lapsia elämässä.

Ihmiset tekee virheitä, ne loukkaa toisiaan ja itseään. Koska ne on ihmisiä, ei koneita. Ne kaatuu ja kompuroi - aika harva kerrasta mitään oppiikaan. Tärkeintä on haluta nousta ylös ja jatkaa matkaa. Tärkeintä on olla innostunut elämästä. Mie uskon hyvään ja tykkään pitää kiinni siitä uskosta, että elämä voittaa.

 

kuva4.jpg

 

Puhumma ihmiset enemmän ja avoimemmin. Ei hävetä näitä juttuja enää. Sinun arkesi on jonkun toisen lapsuus. Koitama olla armollisia toisillemme. 

Kyllä helpotti.